Tanssista

Spotifyssa samainen.

Olimme Tukholmassa balettikoulun retkellä helmikuussa 1987(?) ja kävimme katsomassa modernia tanssia. Yhdessä osassa esitystä oli musiikkina Suzanne Vegan Tom’s Diner, tai niin minä ainakin sen muistan. Sen sijaan tanssiteos ei kiinnittynyt 7-vuotiaan muistiin vähimmässäkään määrin, vaikka kokemus musiikin (oli se tuo Vegan kappale tai jonkin muu) takia jäikin muuten mieleen. Minä kun en ymmärrä tanssia, en oikein katsojana, enkä varsinkaan tekijänä, vaikkei voi sanoa, etteikö sitä minulle olisi yritetty takoa tanssituntien muodossa satubaletista aina teini-iän jazztanssitunneille.

Kehoni ei ole ikinä taipunut tanssiin, enkä ole ikinä ymmärtänyt miksi jalkani ja käteni liikkuvat ihan eri tavalla kuin tahdon. En usko, että se johtuu pituudestani*, vaan ennemminkin onnettomasta rytmitajustani, huonosta koordinaatiokyvystäni ja kömpelyydestäni sekä näiden seurauksena halustani ilmaista itseäni muuten kuin tanssin keinoin. Tanssin mukaan liikkuminen ei ole ikinä tuonut minulle minkäänlaisia onnen tai onnistumisen tunteita, päinvastoin se on saanut minut hyvin tietoiseksi omasta vajavaisuudestani. Minä kyllä pidän kehoni mielellään liikkeessä, mutta vain suorittavassa liikkeessä, kuten pyöräillessä tai kävellessä. Liiketaide ja minä emme vain kuulu yhteen.

Sen sijaan siskoni on toista maata. On hassua, miten samalla lapsuuden balettikoulutaustalla toisesta voi tulla tanssin vieroksuja ja toisesta ammattimainen flamencotanssija ja -opettaja. Sisareni on ihminen, joka on kuin luotu ammattitanssijaksi. Lavalla hän kasvaa pituutta ja ottaa tilan haltuun. Ehkä tämä on vain harha sisaren silmissä, mutta minusta Milena jättää muut varjoonsa tummuudessaan, liikkeiden voimassa ja temperamentissaan. Tämän voi itse käydä toteamassa oikeaksi tai vääräksi havainnoksi tällä viikolla. Sisareni esikoisohjauksen, Sydän oikealla puolella -teoksen kantaesitys on nähtävissä Helsingissä Malmitalolla torstaina 16.9. Sinne suuntaan minäkin, vaikken tanssia oikeasti ymmärräkään :)

___________________________

*) Pituus tuli taas viikonloppuna puheeksi, kun tällainen 182 cm pitkä nainen ei yltänyt ravintolassa yhdeksän sentin korot jalassaan naisten vessan lukkoon kumartumatta, kun lukko oli kiinnitetty oveen vielä tavallistakin alemmaksi. Tosin tuokin on sentään vain huvittavaa sen rinnalla, että joissain vessoissa ovi ei mahdu kiinni pytylle istuessani, koska reiteni ovat liian pitkät.  Suomi on selvästi pygmien ja taskuvenuksien luvattu maa.

You may also like

5 Comments

  1. Tykkään siitä kun oot niin kovin pitkä.
    Mutta sympatiapisteita irtoaa, ite olen vaan 170cm pitkä ja en meinaa mahtua istumaan leffateatterissa ilman että polvet on ihan koukussa. Takapuoli puutuu ja kaikki on huonosti!

  2. Mäkin kyllä tykkään siitä, että olen pitkä. Tosin en silloin kun haluan käyttää korkkareita, silloin tulee väistämättä kirahviolo ;)

    Nykyään mun mielestä leffateattereissa ja busseissa on ihan hyvin tilaa, ennen (vielä 10 vuotta sitten) jalkatilaa oli tosi paljon surkeammin. Miten yli 190 senttiä pitkät miehet handlaa arkielämän onkin sitten mulle ihan mysteeri.

  3. Mie en oo ku 169 cm pitkä, mutta yleisissä vessoissa käyminen on yleensä melkoista tuskaa. En tajua miten niihin voi mahtua minua isommat ihmiset. Oon kuitenki hoikka ja silti tuntuu, että joka paikka kolisee, kun ängen itseni koppiin :D

    Isäpuoleni on lähemmäs kaksimetrinen ja hänen kauttaan olen oppinut, että pitkillä ihmisillä on tosi tuskallista elää, jos joutuu matkustamaan paljon lentokoneessa, bussissa tai käy vaikka elokuvissa. Tämän lisäksi oviaukot ovat liian matalia, peilit väärällä korkeudella, kattolamppuja joutuu alati varomaan ja jopa sängytkin on turhan niukasti mitoitettuja. Parempi kuulemma kuitenkin Suomessa kuin esim. Espanjassa, jossa isäpuoleni tunsi itsensä jättiläiseksi, kun sängyistä alkaen kaikki oli liian pientä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *