Tyttöcamoa ja rohdinpellavaa

Olen jo muutaman viikon harkinnut uusien kauppakassien ompelua. Tykkään siitä, että kauppakasseja on aina eteisessä, josta niitä voi napata helposti mukaan ulos lähtiessään. On omituista, kuinka puuvillaiset kauppakassit vain pikkuhiljaa häviävät jonnekin. Mutta hyvä niin, ja toivottavasti ovat käytössä. Paksusta laadukkaasta puuvillasta ommeltu kauppakassi kestää ja kestää ja sitä voi pestäkin aivan huoletta.

Tällä viikolla sitten leikkasin kankaat pariin kauppakassiin. Olen muuten ristinyt tuon 60-70 -luvun painokankaan “tyttöcamoksi”, se verran jännä yhdistelmä ovat erilaiset vihreät, pinkki ja oranssi. Kauppakassien ompelussa pääsin vasta puoleen väliin, kun keksin, että haluan olkalaukun samasta kankaasta.

Kaksi vanhaa tukevaa klipsua (vai mitkä henkselinkiinnittimet ovatkaan…) on pyörinyt jo pidempään työpöydälläni, kun olen pohtinut niille käyttötarkoitusta. Noolan -merkillä on pieniä pellavaisia pussukoita, joissa on olkahihnan kiinnittäjänä juuri tuollaiset klipsut, tosin omiani kevyemmät. Niinpä päädyin tekemään tyttöcamo -kankaasta ja pellavasta kääntölaukun, jonka hihna kiinnitetään klipsuilla.

Kankaassa oli pieni värivirhe, päädyin peittämään sen juuri oikeanvärisellä pinkillä nauhalla:

Laukku on tosiaan kääntölaukku, toisena kankaana on valkaisematon rohdinpellava. Pellava-puoli päällepäin laukun ilme on hieman rauhallisempi.

Laukku on mukava käytössä, olkahihna on tarpeeksi leveä, ettei se hierrä olkapäätä, vaikka laukussa olisi enemmänkin tavaraa.

Laukku on reilun kokoinen, sinne mahtuu melkein kaikki tarpeellinen, myös pieni käsityö. Laukku tuli testattua tänään ja hyvin toimii!

Continue Reading

Oman elämänsä sankaritar

On se hyvä, että tosiaan itse teen kaikki omat päätökseni: voin siis syyttää vain itseäni kun asiat menevät pieleen. Kuten esimerkiksi nyt. Miksi, oi miksi innostuin kerimään Oudon Langan

vyyhdeiltä?! Nyt yritän keksiä mitä hemmettiä tuosta oikein tulisi. EI näin. Eli langan odysseia jatkuu edelleen. Jatkoa todennäköisesti täällä blogissakin seuraa.

Kun meinaa hirttää kiinni, on hyvä, että kaapista löytyy suklaata ihan useampaakin sorttia. Blogini lukija Tampereelta oli huomannut vienon (ja huumorilla laaditun) toiveeni Villimarjatar-huivin ohjeesta (pdf) ja sain postitse kaksi levyllistä suklaata. Suurkiitos!

On muuten hyvää tuo mansikkasuklaa!

Continue Reading

Siuntiossa, osa 2

Jatkuvan (mutta erinomaisen!) viisikkomaisen tankkauksen lisäksi Siuntiossa tuli piipahdettua keskustassa Fanjunkarsissa . Siis siinä samaisessa torpassa, jossa Charlotta Lönnqvist hyysäsi Aleksis Kiveä viisi vuotta, toisin sanoen toimi A. Kiven mesenaattina. Olin jotenkin ennen siinä luulossa, että Charlotta olisi ollut varakkaampi leskirouva, mutta luulin väärin. Charlotta olikin pitokokki, nuorten neitojen talousohjaajatar ja sanotaan hänen myös olleen sudenmetsästäjätärkin.

Alkuperäinen Fanjunkars paloi Neuvostoliiton Porkkala-miehityksen aikana ja vuonna 2006 saatiin valmiiksi aikalailla alkuperäistä rakennusta muistuttava talo. Ankaran yksinkertaista replika-torppaa oli somistettu aikalaistekstiilein, erityisesti pidin sängynpäädyllä roikkuneesta kaitaleista virkatusta torkkuhuovatusta/-shaalista.

Shaali on koristeltu paisley-kuvioin, jotka olivat yksi 1800-luvun muotikuvioista, tosin ennemminkin kudotuissa ja painokuviollisissa shaaleissa. Paisley-kuviot on tehty shaaliin ristipistoin ja nyt shaali on nurjapuoli päällepäin eli siksi kuvio näyttää epämääräiseltä. Shaalimalli on kaunis ja pienellä vaivalla toteutettavissa nykyäänkin.

Helmikirjailtu pikkuliina Fanjurkarsissa:

Siuntiossa on pienehkö, mutta hieno ja todellakin käymisen arvoinen kotiseutumuseo. Opas (siis museovahtimestari) on kokoelmasta enemmän kuin innostunut ja mielellään kertoo kaikista esineistä. Seuraavat kuvat ovat Siuntion kotiseutumuseon esilläolevista kokoelmista.

Kotiseutumuseon hellyyttävin esine on luultavammin sota-aikainen puhdetyö: puisen muistorasian kylkiin on haparoivasti kuvattu puita ja melko ilkeännäköinen valas (vai mikälie kaskelotti).

Kotiseutumuseon virestä voi puikahtaa ylös mäelle, joka ymmärtääkseni on Krejansberget. Näkymät ovat mahtavat ja pronssikautiset hautaröykkiöt samoin. Ensi kerraksi jäi kiipeäminen Skällbergetille, linnavuorelle.

Joku hippi kiipeili hautaröykkiön reunaa, vaikka se on varsin paheksuttavaa.

Mitä tästä kulttuuriretkestä opimme? Ainakin sen, että jokainen kotiseutumuseo on käymisen arvoinen, varsinkin jos on kiinnostunut esinekultturista.

Continue Reading

Siuntiossa, osa 1

Lainasimme lauantaina Ihmissuhteen kanssa vanhempieni autoa ja karautimme muutama kymmentä kilometria länteen päin Ihmissuhteen vanhempien mökille Siuntioon. Täytyy sanoa, että kyllä yksityisautoilu on välillä todella mukavaa, kun ei tarvitse lainkaan välittää aikatauluista. Menopeli vain alle ja menoksi!

Itse kuljen henkilöautolla niin harvoin, etten jaksa tuntea huonoa omaatuntoa muutamista “turhista” kilometreistä. Ja eiväthän ne edes ole turhia, jos matkatessa tutustuu kauneimpaan suomalaiseen maaseutuun, Länsi-Uudenmaan lehtoalueisiin ja kulttuurimaisemaan.

Ihastelin pienen kukkatarhan pikkuruisia kukintoja:

Minulle kyllä kerrottiin ylläolevien kukkien nimet, nyt olen ne jo autuaasti unohtanut. Ylemmän kuvan kukinnon halkaisija on noin 1,3cm, alemman 1,7cm.

Makoilin ruohikolla hetken lehdon kupeessa, kun aurinko sunnuntaina suvaitsi näyttäytyä:

Continue Reading

Outoa lankaa

Viime viikonloppuna seurasin kun Marsu värjäsi Kool Aideilla lankaa. En ollut ikinä itse värjännyt Kool-Aideilla, mutta Marsun onnistuneista värjäyksistä innostuneena ostin muutaman pussin Kool-Aid -mehujauheita.

Kool-Aideilla värjääminen on todella kivaa ja pidän jopa värien karkkituoksuista. Värjäsin vaaleanharmaata villalankaa tuossa alla olevilla väreillä.

Sillä seurauksella, että nyt minulla on 300 grammaa todella oudon väristä lankaa:

Nyt ihmettelen, että mitä noilla vyyhdeillä oikein teen. Vielä enemmän ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä sekoitin lämmintä punaista kylmien sinisten kanssa, varsinkin kun itse olen allerginen kaikille kummallisille pätkävärjätyille langoille ja pidän vain lähisävyillä värjätyistä langoista.

Välillä vaan flippaa. Ettei flippaisi, kannattaa ennen värjäämistä lukea Ilun pieni koolausopas.

Nyt laitan nuo vyyhdit jäähylle ja pohdin värjäänkö nuo kokonaan uudelleen. Onneksi tuo on vain lankaa. Tosin joskus lankakin voi olla vakava asia.

Continue Reading

Jussia

Tänä(kin) vuonna suuri osa juhannusviikonlopusta menee kaupungissa. Tänään olen ehtinyt vetelehtiä kotona, käydä kaupassa, päällystää nappeja, harrastaa vähän Kool Aid -mehujauheilla värjäystä ja syödä juhannuslounaan.

Ompelin päällystämäni napit tunikaan ja nyt tunika on valmis:

Tunika on ihan jees, se on nätti ja mukava päällä, mutta ruumiinrakenteelleni se on vähän liikaa äitiysmallia. Tunika toimisi varmaan paremmin vyön kanssa, mutta ennen vyön ompelemista voi tuossa tunikassa hyvin leikkiä olevansa seitsemännellä kuulla raskaana (niin ja minähän en sitten oikeasti ole).

Tunikassa on niskassa halkio ja napitus. Nappeja ei tarvitse avata, jollei ole laitattanut itselleen todella isoa kampausta.

Tunikan kaava on viime talven Ottobre-lehdestä (5/2008). Muokkasin kaavaa omille mitoilleni sopivammaksi, mutta hartialinjaa olisi voinut muuttaa vielä sirommaksi. Joka tapauksessa olen tunikaan tyytyväinen ja tulen varmaan tekemään samalla mallilla vielä kesämekonkin. Pidän Ottobren malleista todella paljon. Viime talven ja tämän kevään (2/2009) lehdissä on monta toteutettavaa mallia.

Hihansuihin tuli kuminauharypytyksen sijaan södet napit:

Tunikan kangas on eläväpintaista viskoosia. Kangas ei ole vaaleanpunaista vaan se on kudottu punaisesta ja valkoisesta langasta, jolloin kauempaa katsoessa kangas näyttää vaaleanpunaiselta. Olen pihdannut kangasta jo kauan, olen ostanut sen ehkä viisi vuotta sitten Matan Tekstiilistä. Nyt kangas sitten pääsi käyttöön kesätunikassa. Kunhan vielä tulisi se kesä…

Nyt jatkan iltaa Sherlock Holmesin ja vodkakirsikoiden keralla hyvässä seurassa.

Hauskaa juhannusta kaikille!

Continue Reading

Viikonloppua, ompelua ja neulomista

Tässä valmistuu tunika tai sitten ei… Omaan opettajamaisen varman asenteen.

Taas on yksi arkiviikko takana, päivät vain menevät ohi, tsiuuuh. Tänään on ollut Helsinki-päivä ja suunnittelin kyllä oodimaista postausta (taas vaihteeksi) rakkaalle Helsingilleni, joka on maailman paras paikka. Vältytte kuitenkin Helsinki-ylistykseltä tällä kertaa.

Huomenna taas on Knitting in Public -päivä. En ole aikaisemmin KIP-päivään osallistunut, mutta tällä kertaa osallistun jo työnkin puolesta LankaMaailma Nordian KIP-tapahtumaan. Muita Suomessa järjestettäviä KIP-kokoontumisia voi selata viralliselta KIP-sivulta. Neulojat ovat ihastuttavan tomeraa ja aikaansaavaa väkeä.

Oli päivä mikä tahansa, on neulomista hyvä harrastaa joka päivä. Ja ompeluakin ainakin kerran viikossa!

Continue Reading

Tuoleista

Toissa viikonloppuna olimme iltakävelyllä Kallion puolella ja kuten aina roskalavan bongatessamme, kävimme kurkkimassa porvoonkatulaisen taloyhtiön pihalla olevalle lavalle. Lavalta ei löytynyt mitään, mutta lavan vieressä kökötti kaksi huomaavaisesti lavan ulkopuolelle jätettyä tuolia.

Tuolit olivat hyväkuntoisia, liitokset tukevia, ainoa mikä vaati korjausta, olivat istuinten päälliset. Koska irtonaisten istuimien päällystäminen on sekä kivaa ja helppoa, kannoimmekin tuolit iltakävelyn jatkamisen sijaan minun luokseni. Eli vihdoin minäkin olen löytänyt joskus roskalavalta jotain, siis suurkiitos tuoleista huomaavaiselle ex-tuolinomistajalle!

Tuolit ennen pesua ja verhoilua: oikeanpuoleisessa tuolissa vielä pehmuste, toisesta on jo pehmuste pois.

Tuolit ovat todennäköisimmin 50-luvun lopulta. Kangaskerroksia oli vain kaksi, mutta naulanreikien perusteella tuoleissa on ollut vuosien aikana aika monta erilaista verhoilukangasta. Luullakseni alimmainen villakangas (alla olevassa kuvassa) on alkuperäinen verhoilukangas.

Villakangas oli sen verran rikkinäinen, ettei sitä voinut pelastaa. Päätin uusia myös alimmaisena olleen ”lumppupehmusteen”, joka oli ehkä jo vähän ällöttävä:

Koska varastoissani on sen verran paljon kankaita, en nähnyt järkeväksi lähteä hankkimaan uutta kangasta tuolien päällystykseen. Halusin sitoa tuoleja yhteen muun sisustuksen kanssa (kuulostaapa mahtipontiselta!), siksi päätin käyttää päällisiin pellavaa. Minulla on ennestään kirpparilta hankittu, rohdinpellavalla päällystetty ja pitsiliinoilla koristeltu tuoli. Näihin uusiin tuoleihin halusin jotain samanhenkistä koristelua. On harmillista, ettei tuolinistuinten koristeluun voi käyttää nappeja. Ne olisivat hienon näköisiä, mutta tuntuisivat ehkä vähän liikaa pakarassa…

Aloitin pesemällä tuolit huolellisesti. Kylläpä likaa lähtikin ja onnistuin myös hinkkamaan osan vanhasta lakasta pois! Tuolit pitäisi hioa kokonaan ja lakata jossain vaiheessa, mutta nyt sai riittää pelkkä kuuraus. Laitoin vanhan ällö-lumppupehmusteen tilalle huonekaluvaahtomuovia ja vanulevyä…

Nidoin kankaat ja pehmusteet istuimiin ja tällaiset tuoleista tuli:

Valkaisematonta rohdinpellavaa, ruudullista intianpuuvillaa ja koristenauhaa. Nyt kelpaa istuskella! Kustannuksiksi voi laskea keikan Hakaniemen Etolaan, josta ostin pehmusteet (noin 10 euroa) ja samalla matkalla tapahtuneen kenkäkauppahairahduksen (noin 35 euroa). Ei ole halpoja nuo roskalavatuolitkaan.

***

Kaikki omistamani tuolit ovat muuten aika epämääräisiä. Näitä tuoleja on kaksi ja ne on saatu ilmaiseksi kun Poliisin huutokaupat Vallilassa viitisen vuotta sitten loppuivat ja siirtyivät Kaartinkaupunkiin. Jokainen paikallaolija sai ottaa tuolinsa mukaan kotiin lähtiessään. Nyt nuo tuolit ovat ollen maalauslistalla jo viisi vuotta (eli uusien tuolien lakkaustakin saanee odottaa…). Vaneripintaan pitäisi vähän pakkeloida ja sitten maalata tuolit kermanvaaleiksi. Jalat tosin saavat jäädä mustiksi. Ehkä tänä kesänä olisi jo maalauksen aika?

Noiden kahden tuolin lisäksi minä omistan edellä mainitun kirpparituolin ja sitten nyt nämä kaksi uutukaista. Tosin samanlaista sekametelisoppaa on koko koti.

Välillä pohdin, että tulenkohan ikinä hankkimaan esimerkiksi ruokailuryhmää ja samanlaisia tuoleja pöydän ympärille. Se vaatisi erilaisen kodin ja erilainen koti taas vaatisi erilaisen elämän. Minusta vähän tuntuu siltä, että kirpparituoleilla mennään.

Continue Reading

Vintage Chic

Sain pari viikkoa sitten Ihmissuhteen äidiltä vanhantavarainliikkeestä löytämiään aarteita.

Kuulemma nämä ovat sellaisia, joiden pitäisi päästä nuoren naisen käyttöön. No, minähän en ole mikään seitsentoistakesäinen (ostin muuten viime viikolla ensimmäisen silmänympärysvoiteeni), mutta mielelläni tulen kutsutuksi nuoreksi naiseksi ja varsinkin otan ilomielin vastaan tällaiset lahjoitukset. Sitä paitsi ilokseni huomasin, että nuo asusteet sopivat amatsonimaisellekin ihmiselle toisin kuin vanhat vaatteet yleensä. Jotkut muuten löytävät UFFiltakin ihanuuksia, nyyh.

Ylempi persikanvärinen ihanuus on luultavammin tarkoitettu iltanutuksi. En osaa sanoa miltä vuosikymmeneltä se on. Työn jälki on hienoa, mutta kangas tuntuu tekokuitumaiselta ja saumat on ommeltu “modernisti” eli yliluottelevalla (saumuri-)ompeleella. Eli ymmärtääkseni vaate ei voi olla silloin kauhean vanha. Olisiko 1960-lukua? Onko joku perehtynyt lähivuosikymmeniin?

Haaleanvaalea vedenvihreä keeppi taasen on mitä luultavammin 1930-luvulta. sopisi hienosti kesäjuhliin yksinkertaisen leningin kanssa (joka on tietenkin vasta ajatustasolla, mutta niin ovat kesäjuhlatkin).

Saumat ja reunat on huoliteltu hienonhienolla siksakilla ja käsin:

Samanlaisia keeppejä Ihmissuhteen äiti oli löytänyt 1930-luvun virolaisesta naistenlehdestä, alla olevassa kuvassa on keskellä aika samantyyppinen:

Taluperenainen 1932-33

Taluperenainen 1932-33

Olen ennenkin maininnut, että pukeutumisen suhteen 1930-luku on 1900-luvun vuosikymmenistä eniten mieleeni. Klikatkaa noita kuvia isommaksi ja ihailkaa! Vaatteiden leikkaukset ovat vartaloa imartelevia ja täysvinoon leikatut kankaat saavat aikaan aivan erilaisia siluetteja kuin muina viime vuosisadan vuosikymmeninä. Malleissa on todella hienoja yksityiskohtia kauluksissa, olkalinjoissa ja hihoissa. Voi kun tuollaisia joskus osaisi itse tehdä.

Taluperenainen 1932-33

Ohjelmavinkkinä vaihteeksi laadukas historiaa käsittelevä ohjelmasarja: Kuvia kadonneesta ajasta. Missasin ensimmäisen osan ja se harmittaa. Ainakin tuossa toisessa osassa on upeaa kuvamateriaalia ja aivan 1900-luvun alun värikuvia. Autochrome-tekniikka tuo sadan vuoden takaiset tapahtumat häkellyttävän lähelle.

Dokkarissa on myös liikkuvaa kuvaa muunmuassa Kiinasta ja siinä esimerkiksi näkee miten kammottaviksi sorkiksi väännetyillä lootusjaloilla käveltiin. Ei kuulkaa ole nykyinen tosi-tv mitään tuohon verrattuna, mutta lootusjalkojen takia dokkaria ei kannata jättää katsomatta. HUOM! Tämäkin osa sarjaa on Areenassa näkyvissä vain 9.6. asti.

Lopuksi vielä vintage-kuningatar: Ennenjulkaisemattomia kuvia Marilyn Monroesta. Lifen kuva-arkisto on niin juhlaa!

Continue Reading