Kun muutimme nykyiseen kotiimme, oli minun mielestäni yksi parhaimmista jutuista asunnossamme näkymät keittiön ikkunasta kauas monen kilometrin päähän. Ja samaa mieltä olen edelleenkin. Koilliseen antava maisema on tarjonnut sääviihdettä viimeisen puolentoista vuoden aikana kiitettävästi. Välillä olen näpännyt pokkarillani kuvan, kun maisema on ollut minusta erityisen kaunis. Tähänastinen kuvakavalkadi on nyt katsottavissa Flickrissä. Laadullisesti kuvat ovat kammottavia, mutta tärkeintä noissa on se, kuinka maisema muuttuu sään, vuodenaikojen ja valon mukaan. Kuvat kannattaa katsoa slideshow’na.

Kesäsade ja aurinko 17. heinäkuuta 2011 aamuyöllä:

Portaita ylösylös kavutessa tulee mieleen, että asumme kattojen yllä, Helsingin yllä, piippuhyllyllä, pienessä ullakkohuoneistossa. Tai pienessä ja pienessä, läpitalon huoneistossa joutuu HUUTAMAAN jos toinen on makuualkovissa ja toinen keittiössä. Kovin suurelta asunto tuntuu pienen yksiön jälkeen.

Näkymä keittiön ikkunasta illalla klo 21:23

Minusta tämä muutto ja uusi asunto on kuin satua ja leikkiä. En oikeasti tajua, että tämä on nyt Koti. Tuntuu siltä että olisin lomalla jossain mökillä. Mökkeilyn tuntua korostaa keskeneräisyys: retkiruokailu (suuri osa astioista ja ruuanlaittovälineistä on vielä muualla kuin kädenulottuvilla), improvisoidut pöytäliinoista ripustellut kukkaverhot, vähäinen vaatevalikoima (missä kaikki on?!), kaikki muukin on vähän hukassa.

Kaadun iltaisin sängylle kaiken sekamelskan keskelle ja toivon, että ruljanssi olisi kohta ohi ja tavarat löytäneet paikkansa. Herään yöllä neljän maissa ja katselen verhon raosta auringonnousua kaukaisen talon seinässä, keltainen seinä on  muuttunut persikkaiseksi. Onneksi nyt on loma, eikä ole kiirettä minnekään.

Kevät muuttui kavalan nopeasti kesäksi, joka nyt on vehreimmillään. Katson hieman haikeana asuntoni ikkunasta näkyviä lehmuksia ja vaahteraa: Kesäisin katu kotini ulkopuolella on kuin vihreän lehtikaton alla. Yhtä viherhuonetta koko  katu! Vastapäisessä talossa, vanhassa kivijalkakaupassa asuva tyttö on asettanut kadulle omat pihakalusteensa, grillin ja tikkataulun. Tällaista on vain Vallilassa ja tästä minä tykkään.

Tämä on kuitenkin viimeinen kesäkuu Vallilassa, ei nyt ehkä ikinä, mutta ainakin pitkään aikaan,  sillä ostimme  oman kodin viereisestä kaupungiosasta. Onneksi pitkälle ei tosiaan tarvitse muuttaa, matkaa on alle kilometrin verran maata pitkin ja sitten ylösylös melkein satavuotiaan talon ullakkokerrokseen.

Kunnioitan suunnattomasti ihmisiä, jotka jaksavat remontoida ja kunnostaa vanhoja taloja, kasvattaa siinä sivussa lapsikatrasta, käydä kokopäivätyössä ja olla luovia sekä tuotteliaita. Minusta tuntuu, että minulle pienen kerrostalohuoneiston pintaremontissakin on aivan tarpeeksi järjestämistä, värien ja materiaalien valitsemista, maalaamista ja askarointia, vaikkemme ole kaksistaan kaikkea tekemässäkään. Onneksi pääsemme helpolla: Nyt ensimmäisessä vaiheessa puleerauksen kohteeksi joutuvat vain lautalattia, seinät ja katot, mutta esimerkiksi on kovin haastavaa valita, että minkä sävyiset valkoiset pinnat asuntoon tulevat. No, makuualkoviin tulee hieman harmaatakin.

Muutossa ja rempassa on myös se huono puoli, että se on pelkkää kaaosta ja epäjärjestystä. Haluaisin, että muuttotouhu olisi jo ohi ja suurin haaste olisi se, miten kirjat kirjahyllyyn latoo tai minkä pöytäliinan keittiöön valitsee.  Toisaalta muutto on hyvä tapa päästä turhasta tavarasta eroon. Olen vihdoin nuohonnut vintti- ja kellarikomerot, laittanut kiertoon ja roskikseen romua kovalla kädellä. Hankkiudun vihdoin viimein eroon esimerkiksi  kymmenen vuoden takaisista kurssipäiväkirjoista, koska nyt olen varma, etten ikinä tule niitä tarvitsemaan saati kaipaamaan.  Turhaa ja ylimääräistä tavaraa riittää, vaikka olen vienyt kirjoja antikvariaattiin ja vaatteita ja tekstiilejä UFFin laatikkoon.  Siksi päätin järjestää myös muuttajaispippalot, jossa saa penkoa minulle ylimääräisiä tavaroita ja viedä mukanaan tarvitsemansa. Saa nähdä väheneekö tavara tällä tavoin, mutta ainakin saan hyvän syyn juhlia!