Naureskelin eilen aamupalalla Hesaria lukiessani. Veera Luoma-aho kirjoitti suomalaisesta sisustusmausta Sunnuntai-sivujen “Suojele minua, Mademoiselle” -jutussaan (7.8.2011, s. D3). Luoma-ahon mukaan  kotien sisustukset ovat Suomessa toistensa klooneja, ainakin asuntomessuilla ja sisustuslehdissä. Sisustamisen suhteen ollaan turvallisuushakuisia,  suositaan valkoista ja beigeä sekä klassikkohuonekaluja 50-luvulta, kuten Tapiovaaran Mademoiselle-tuolia. Kodeista puuttuu kuulemma persoonallisuus, asukkaidensa jättämä leima. Arvostelussa on perää, mutta samalla se on epäreilua. Luoma-ahon tutkailemien asuntomessutalojen sisustuksia kun eivät suunnittele talojen tulevat asukkaat. Luoma-aholle pitäisi varmaan lähettää muutamien suomalaisten sisustusblogien osoitteita.

Toisaalta tunnistin Luoma-ahon jutusta  myös itseni. Jos olisi varaa, ottaisin Mademoiselle-tuolin keittiön ikkunasyvennykseen heti. Pidän linjakkaista klassikoista ja lisäksi Mademoiselle-tuoli on mukava istua. Mahdollisesti pidän Mademoiselle-tuolista myös siksi, että se on trendikäs. Olenhan ollut trendikäs myös halutessani valkolakatut lattiat, kivisen työtason keittiöön ja keittiön välitilaan lasin. Ehkä tämäkin  kaikki on vain turvallisuushakuisuutta?

Viimeisen vuoden aikana olen joutunut omistuasunnon myötä miettimään millaisesta sisustuksesta todella tykkään ja millaisessa kodissa haluan asua. Se on ollut samaan aikaan  kivaa, mutta myös hankalaa:  olen joutunut tekemään sisustuksen suhteen kompromisseja ihan eri tavalla kuin ennen, koska kyse on ollut isommista ja pysyvämmistä ratkaisuista kuin vuokra-asunnoissa. Lisäksi olen tietysti saanut ja välillä myös joutunut kuuntelemaan toisen mielipiteen, kahden ihmisen kotia ei voi sisustaa yksin.

Jos Mies saisi yksin päättää olisi sisustus varmaankin paljon tummempi:  nytkin makuualkovin päätyseinä on harmaa, valtava divaanisohva on melkein musta ja uuden keittiön työtaso on mustaa kiveä. Minun sisustusmakuni on vaaleampi, kevyempi ja kreisimpi, panokseni sisustukseen ovat voimakkaan väriset tai muuten vaan vähän erikoisemmat kodintekstiilit.  Huolimatta omista mieltymyksistämme tämä asunto olisi muutettavissa väreiltään melko neutraaleiksi varsin lyhyessä ajassa, parissa tunnissa. Minä pidän siitä ajatuksesta, enkä koe, että asuisin persoonattomassa kodissa, vaikkei meillä räikyvän oransseja seiniä olekaan.

Siis myös meillä  on väriä  “käytetty lähinnä sisustustauluissa tai koristetyynyissä *”, kuten Luoma-aho jutussaan toteaa tämän kesäisen asuntomessualueen asuntojen sisustuksista. Olen aina pitänyt valkoisesta sisustusvärinä, mutta varsinkin nyt: Pieneen ullakkoasuntoon valkoinen väri tuo valoa.  Minua kyllä kiinnostaisi tietää miksi valkoinen nähtävästi edustaa persoonattomuutta ja miksi ihmeessä asukkaiden persoonallisuutta pitäisi korostaa jollain erityisillä väreillä.

Yllä olohuoneen siistimpi puoli: muhkurainen, mutta ah niin mukava ja kätevä sohva Askosta. Sohvapöytänä toimii meriruokoinen(?) arkku, jonka ostin Aholaidasta vuosia sitten (lasi teetetty sohvapöytää varten). Jalkalampun löysin muutama vuosi sitten Karhupuiston laidalla olleesta, nyt jo lopettaneesta vanhantavaran liikkeestä. Vitriini ja mustavalkoiset ovat sohvatyynyt Ikeasta. Moniväriset tyynyt ompelin vihdoin ja viimein viime viikonloppuna valkaisemattomasta pellavasta.

Tyynyjen kuvioinnin toteutin erilaisilla nauhoilla, näitä oli hauskaa sommitella omasta nauhavarastosta:

*) Sana koristetyyny on naurettava. Onko tyyny koriste, jos se on muualla kuin sängyssä petivaatteiden osana? Eivätkö tavalliset ihmiset löhöä sohvalla näiden koristetyynyjen päällä?