Parasta mitä Venäjä on pitkään aikaan tuottanut värjäyskattilani, halvan pellavan ja suhariki-snacksien lisäksi on Mumiy Troll -niminen rock-bändi. Tutustukaa bändiin jos vain on mahdollista. Ja joo, Jenni saa levynsä jossain vaiheessa takaisin.;)
Valituksen aiheena on tänään me kaksvitoset (tai minä olen jo kakskutonen, mutta silleen ympäripyöreästi). Nyt opetusharjoittelussa ollessani olen havahtunut ongelmaan, joka ei olekaan selkeästi vain minun korvieni välissä, kuten olen ennen luullut: Yliopistolla opiskelevat kaksvitoset (mukaan lukien minä) eivät OIKEASTI tunnu tietävän mitä elämällään tehdä. Useampi on todennut, että mielellään vain jäisi kotia hoitamaan, kun työelämä, varsinkaan opettajan työ peruskoulussa, ei oikeasti kiinnosta. Monella on sellainen ongelma, että työ, josta todella pitää, on niin huonosti palkattua, että sille ei voi elämäänsä rakentaa. Usealla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa ja toiveena on vain saada työpaikka, josta pitää ja joka ei stressaisi työajan ulkopuolella. Palkankaan ei tarvitsisi olla suuren suuri, kunhan sillä vuokran maksaisi ja eläisi.
Mistä kyseinen ilmiö voi johtua? Johtuuko se liian ymmärtäväisestä kasvatuksesta? Eikö meille olla tarpeeksi hoettu, että tulee olla nöyrä ja olla tyytyväinen jos yliopistoon pääsee ja sieltä joksikin valmistuu? Ollaanko me nyt se kuuluisa pullamössösukupolvi? Miten meistä tuli kaikista taidehörhöjä, jotka haluavat olla vain luovia, eivätkä tehdä oikeaa työtä?
17 Comments
Oon nyt vuoden ollu kiinteästi työelämässä mukana, eli siis se opiskelu loppu vuos sit. Tein toki töitä ennen sitäkin.Ja mä oon monta kertaa tän vuoden aikana miettiny, et onko tää sitä mitä haluan tehdä pitemmän päälle. Jaksanko, pystynkö, saanko tästä sen mitä haluan, saanko tästä sen mitä tarviin, saanko ainakin yhtä paljon kuin annan. Valitettavan usein vastaus on Ei ja En… Kuitenkin koen työni mielekkääksi ja palkallakin elää, lomat on pitkät, työkaverit mukavia ja muksut ihaniakamalia, mutta.. Se vie niin pirun paljon jaksamista, sitoo aivan älyttömästi (levoton sielu) ja en mä voi-osaa jättää duuniasioita kun lähden töistä. Ne seuraa mukana ja se on varsin rasittavaa. Nii-i.. luokanopettaja siis. .eläkeikään olis aika monta vuotta..kesälomaan aika monta aamua..
Mä valmistuin 1½ vuotta sitten, melkein kakskutosena ja alani töitä tein opiskelun ohessa ja sen jälkeen 2 vuotta. Ihan kivaa työtä mut työajat venyi ihan älyttömästi eikä töitä voinut jättää taakseen. Hyvä palkka, puhelin-, auto- ja lounasetu, koulutuksia Suomessa ja ulkomailla. Vain vähän aikaa perheelle ja vapaa-ajalle, omista harrastuksista puhumattakaan. Jäin äitiyslomalle ja päädyin pitkään harkittuani irtisanoutumaan työstäni, sillä mä olen paljon mieluumin kotona lasten kanssa ja saan vähemmän rahaa kuin olen pitkää päivää töissä ja raadan niska limassa että tienaisin mahdollisimman paljon. Nyt rahaa on vähemmän, mutta aikaa omille asioille ja lapsille enemmän ja silti tullaan ihan hyvin toimeen. Mieskin on nyt työtön, mut meillä on oma talo maalla meren rannassa (tingittiin kriteereistä, joka paikkaan on matkaa mut rauhaa ja tilaa riittää), 2 autoa ja lainaakin riittävästi. Rahaa tulee sen verran että saadaan lainat maksettua ja ruokaa pöytään. Elämänlaatu parani kummasti, lapset on onnellisempia meistä vanhemmista puhumattakaan. Kyse on valinnoista. Mä tunnustan olevani pullamössösukupolvea ja kehtaan vielä sanoa olevani ylpeä siitä! ..ja mä olen niinkin arkinen kuin kunnallisvirkailija.
Niin, mä ole jo vanha ja ihmettelen kuinka vähän olen nähyt nuoria, jotka oikeasti tykkäävät työstään ja ovat siitä innostuneita. Palkkaan harva on tyytyväinen vaikka saavat huomattavasti enemmän kuin koko ikänsä työtä tehnyt, saavat tullessaan saman kuin kokenut. Yksi nuori tuttavani laittoi palkkatoivomuksen joka on johtajatasoa. Onko helpot taskurahat ja esim. matkailu vanhempien rahalla hämärtänyt nuorten kuvan mistä raha tulee ja mitä se maksaa = oma työpanos.
Niin. Tämä on kyllä mieltä askarruttava aihe. Itse olen sosiaalialan yrittäjä ja viihdyn työssäni erinomaisesti. Saan vastapainoa kotielämälle, mutta silti koen tilanteen välillä ristiriitaiseksi. Siis työn ja perheen yhdistämisen. Yrittäjällä on toki paljon etuja sekä enemmän vastuuta. Aina voi miettiä, että jaksaisinko tätä työtä alan matalilla peruspalkoilla, perustyöntekijänä. Toki olen sitäkin tehnyt, mutta että eläkeikään saakka? Niin mikä meitä oikeasti vaivaa? Perussduuni peruspalkalla kelpaa harvalle, ainakaan niin että työhönsä olisi sitoutunut ja saisi siitä kaipaamansa sisällön ja tyydytyksen. Minulla on sellainen tuntuma, että suurinosa nuorista aikuisista käy työssä vain pakosta ja yrittää selviytyä siellä mahdollisimman helpolla :(
Mä oon nyt paiskinu opiskelujen ohessa osa-aikaduunia 1,5 vuotta opiskelijayhdistyksessä ja kohta 8 kuukautta osa-aikaisena oikolukijana yhdessä lehdessä. Olo niihin on toisaalta onnellinen, kun saa sen verran tuloja, että voi asua suhteellisen mukavasti eikä valmistuminen kovasti edes kiinnosta. Olen siis osa-aikaopiskelija… (luokanope, jolla sivuaineena käsityötieteen appro parhaillaan menossa)Palkka tietysti kenkuttaa jo valmiiksi mitä opettajana tulen saamaan, mutta itsepähän alalle ryhdyin. Kuitenkin palkkaa enemmän ärsyttää se, että työelämässä joutuu törmäämään monessa paikkaa resurssipulaan, varsinkin taito- ja taideaineet saavat määrärahoistaan tapella. Supistuneiden tuntikehysten lisäksi ne vievät motivaatiota sen työn tekemiseen, mihin opiskelen. Tätä vauhtia on hyvin todennäköistä, että opettajaksi valmistuttuani työskentelen jossain muualla kuin koulussa.
Täytyy vielä sen verran omaa tekstiä kommentoida, etten tarkoittanut, ettenkö haluaisi enää töihin mennä. Mielenkiintoinen ala, mutta niin kauan kun lapset ovat ihan pieniä, olen mieluummin heidän kanssaan kotona, kuin 10-12 tuntia päivässä menossa pää kolmantena jalkana. Ehkä jonain päivänä astun taas työelämään takaisin ja pidän sitä mielekkäänä. Totuushan on kuitenkin se, että palkkaustaso ja elämiseen tarvittava summa eivät kohtaa, koko ajan kuluja korotetaan (sähkö-, vesi- ym. kulut) mutta palkka ei nouse samaa tahtia. Ehkä siksi matalapalkka-ala ei kiinnosta nuoria, noin yleensä. Eri asiahan on ihmiset, jotka tuntevat kutsumusta jollekin alalle välittämättä siitä, että rahaa ei tule yhtä paljon kuin jollain muulla alalla. Jotenkin tulee aina kovin kurja olo kun tapaa ihmisen joka tekee työtään rahan kiilto silmissä ahdistuneena unohtaen sen, mikä on elämässä tärkeää.
Jaa. Tämmöinen tarina tällä kertaa:itse tajusin just silloin 25-sena, että piru vie, opiskelen oikeaa alaa, mutta ihan väärältä kantilta! Opiskelin aineenopettajaksi, mutta oivalsin, että jos vaihdan “lajia” kokonaan, joudun vain ojasta allikkoon. Pitäydyin lajissa, mutta pyrin ja pääsin opiskelemaan samaa tähtäävään koulutukseen. Myöhemmin sitten täydensin ne opeopinnotkin, mutta pääsiirtoani en ole sekuntiakaan katunut, vaikka säännöllinen toimeentulo onkin menetetty!Mekin, nyt jo kolmekymmpiset, elämme jotain ihme seiskapäivää- tai idolsmaailmaa, jossa pienikin kuuluisuus tekee ihmisestä jonkun, ei esim. kunniallisuus, lempeys, ysttävällisyys, rikkaus, ahkeruus, työteliäisyys, hyvä-äitiys, vanhurskaus…Mutta mä ennustan, että todellinen ihmisyys on tulossa jälleen muotiin. Silloin se todellinen jotain-oleminen punnitaan. Ja kuunnellaan, miten tyhjät tynnyrit kolisevat.
Oho. Multa on bloggeri leikannut yhdestä lauseesta osan. Tän piti olla näin:Pitäydyin lajissa, mutta pyrin ja pääsin opiskelemaan samaa alaa, mutta taiteilijuuteen tähtäävään koulutukseen.
Helpottavaa, että monella muullakin on samantyyppisiä ajatuksia. Pitää vielä itse tarkentaa, että vaikka peruskoulun opettajilla on koulutukseen nähden pieni palkka, ei se ole minun mielestäni niin pieni ole. Kyllä sillä toimeen tulee. Mutta taide- ja käsityöalalla, johon suuri osa tuntemistani ihmisistä haikailee, on sellaisia duuneja, joita pystyy tekemään vain opiskeluaikana opiskelun ohessa. Sen jälkeen palkka ei oikeasti riitä elämiseen, kun ei saa enää esim. asumislisiä.
Itse olen tänä vuonna (tai siis viime vuonna, nythän on jo 2006) alottanu omaan alaan liittyvät työt opiskelun ohessa. Koska tuntuu, että it-alan työpaikkoja vähennetään koko ajan, olen ihan äärettömän onnellinen siitä, että pääsin töihin ja saan siellä olla ainakin tammikuun loppuun. Teinistä asti olen ollu joka kesä töissä ja tienannut omaa rahaa, vaikka sitä vanhemmiltakin on saanut aina tarpeen tullen. Ruumiillinen työ on myös saanut arvostamaan rahaa ja opettanut, että pelkällä taivaanrannanmaalauksella ei vuokraa makseta. Säännöllisin väliajoin haaveilen taiteilijan hommista, mutta joka kerta tulen siihen tulokseen, että en vaihtais. Äiti ihmettelee aina, että miksi en alkanut käsityönopettajaksi tai muuten jollekki taidealalle. Vastaus on joka kerta huono palkkaus (enkä minä hirveesti tykkää lapsista). Kaverin artesaaniksi opiskelleet kaverit kuulemma myyvät patalappuja torimyyjäisissä, että saisivat itsensä elätettyä. Minä otan mielummin työn josta tykkään edes vähän ja josta maksetaan, kuin että teen sitä mistä olen aina haaveillut, mutta joudun samalla miettimään, että onko mulla varaa paprikaan. Ja totuus on, että vaikka kuinka tykkäis työstään, niin kotiin on aina kiva päästä töitten jälkeen.
Edellisen kommentoijan tapaan, mieluummin palkallista työtä josta edes vähän pitää, kuin työ josta pitää paljon, mutta josta maksetaan pennejä (tai senttejähän se taitaa nykyään olla). Olen 29-vuotias, kolmen tutkinnon haltija, joista kaksi on taideteolliselle alalle. Olen näppärä osaamisessani, mutta työpaikkoja ei alallani vain ole. Joten toimin täysin muussa työssä, mutta saan leivän pöytään. Oma yritys ei toistaiseksi tule kysymykseen, koska liikeideaa ei ole. Joskus harmittaa, että opintolainaa on pirusti maksettavana, mutta opinnoista hyötyy vain oma vaatekaappi :-p
Tämä on jännittävää.Nimittäin ihmettelen kovasti kuinka ne, jotka “ovat aina halunneet” taiteilijoiksi, mutta eivät sitten ryhtyneetkään, koska siitä ei tule toimeentuloa, pystyvät siihen?Itse ajattelen niin, että jos on se tietty palo ja intohimo, ei muita mahdollisuuksia enää jää. Vaikka siitä ei latiakaan maksettaisi, sitä on pakko tehdä, muuten ei voi elää. Sitä on taiteilijuus. Ei se ole valinta.Ja siksipä kai suuri osa ihmisistä haikaileekin taiteilijaksi. On se palo vaan niin kummallinen juttu, että se ajaa ihmeellisiin asioihin. Ja sitä ei oikeastaan ymmärräkään kuin toinen sellainen, jota se palo pakottaa.
Just eilen “valitin” miehelleni siitä, että jos hän tienaisi paljon paljon enemmän, niin minä voisin jäädä kotiin nypertelemään kaikkea kivaa eikä tarvitsisi mennä syksyllä takaisin töihin.Eli olen 32v kahden tytön kotiäiti. Luonnontieteellinen tutkinto taskussa, vakituinen työpaikka konttorissa odottaa. Opiskelen Avoimessa yliopistossa approa (hyvä lisä vanhaan tutkintoon), josta kiinnostaisi jatkaa vaikka ihan tutkintoonkin asti.Mutta kun sitä haluaisi nauttia elämästäkin…
Ilu kyllä puhuu asiaa siinä, että jos sellanen oikea intohimo on taiteilijaksi, niin ei siinä muu auta. Mulla se intohimo on laantunu, kun saan vapaa-aikana tehdä käsilläni mitä haluan. Ja kenelle haluan. Ja saan usein töistäni kiitosta. Vastapainoksi on sitten mukava väännellä numeroita ja sen jälkeen jatkaa taas käsitöitä. Mielummin näin päin, että käsitöitten parissa rentoutuu, kuin että niistä aiheutuisi stressiä, jos joutuisi asiakkaille jotain tekemään tai muuten tuotantoon. Ite olen ainaki sen verran pilkunviilaaja, että mielelläni en tilauksesta tee kenellekkään mitään.
Suuri osa taiteilijoista, jotka ovat ryhtyneet taiteilijoiksi sisäisen pakkonsa sanelemana, joutuvat lisäksi tekemään muutakin taiteensa lisäksi. Mm. opettamaan omaa alaansa sivuavaa ainetta. Tuolloinhan kyseessä on ihan normityö, sen taiteen tekemisen lisäksi. Harva suomalainen taiteilija elää valitettavasti taiteellaan. Apurahat ja työskentelyrahat auttava joitakin harvoja, mutta niitäkään ei riitä kaikille. Mm. taideteollisuudelle jaettavat apurahat ovat melko pieniä, verrattuna esim. kuvataiteeseen, riippuen tietysti minkä alueen taidetoimikunnasta on kyse.Sitten on niitä onnekkaita, tai fiksuja, jotka osaavat yhdistää taiteen tekemisen sekä käyttötavaran valmistamisen.
Kuten ainaoikein yllä sanoo, harva suomalainen taiteilija elää taiteellaan. Käsityöläisistäkin aika harva ainoastaan omalla “puuhailullaan”. Lahjakkuus ja hyvät ideatkaan eivät aina riitä, vaan lisäksi täytyy olla markkinointikykyä ja mielellään myös oikeanlaisia suhteita. Ja tämänkin jälkeen on hyvin mahdollista, että saa mahahaavan stressaamisen takia.;)
Niin, tässäpä näemmä puhutaan melko pitkälti kuvallisista taiteista, kun minä puhuin vähän yleisemmin. Suomessa huonoiten työllistyvät ja tulevat toimeen taiteilijoista tanssijat, parhaiten näyttelijät ja (taide?)muusikot. Eikä se kaikkien kohdalla todellakaan tarkoita virkamiestaiteilua.