Viskiä ja villaa -matkakertomus, osa 6: Kilmartinin laakso

Tämä on kuudes osa hitaasti etenevää Skotlannin matkamme matkakertomusta. Lue osat 1, 2, 3, 4 ja 5.

Nyt kyllä nolottaa. Pari viimeistä Skotlannin Viskiä ja villaa -postausta ovat maanneet luonnoksina jo puolisen vuotta, reissusta on yli puolitoista vuotta ja tällä välin olemme jo muuttaneet samalle saarelle Skotlannin kanssa! Mutta minulla on muutama Skotlanti-aiheinen vinkki jäljellä, jotka jakaisin mielelläni muidenkin kanssa eli enköhän nyt vaan julkaise nämä viimeisetkin postaukset. Jos Skotlanti kiinnostaa, kannattaa lukea edellisetkin Skotlanti-kirjoitukset. Jollei, niin skippaa tämäkin postaus.

Islayn saarella arvoimme, että missä yöpyisimme seuraavan yön ja jostain nousi ajatuksiin Kilmartinin laakso, jonka läpi olimme ajaneet tullessamme Skyeltä päin eli laaksoon päätyminen oli oikeastaan ihan sattumankauppaa. Mutta kyseessä oli paras sattuma ikinä. Nykyään syrjäinen, uinuva laakso on ollut asuttu tuhansien vuosien ajan ja se on ollut menneisyydessä hyvin merkittävä kohtauspaikka. Muinaisesta ihmisasumisesta on maastossa edelleen näkyviä jälkiä: pystykiviä, röykkiöhautoja ja kuppikiviä. Kilmartinissa siis riittää nähtävää.

Saavuimme Kilmartiniin myöhään kesäpäivänseisauksen aaton iltana ja paikan päällä selvisi, että olimme onnistuneet edellisenä iltana bookkaamaan huoneen edelliseksi yöksi hotelliin. Noloina ja 90 puntaa köyhempiä puntaroimme muita vaihtoehtoja hotellin ollessa tietysti täynnä. Tässä kohtaa kävi ilmi taas skottien avuliaisuus: hotellinpitäjä vinkkasi parin sadan metrin päässä olevasta laadukkaasta B&B:stä, jossa onneksi oli tilaa.

Seuraavana päivänä oli ikävän sateinen sää, mutta tukevan aamiaisen jälkeen vedimme sadevarusteet päälle ja lähdimme tutkimaan laakson lukuisia nähtävyyksiä. Seuraava (ikävä kyllä hyvin tumma) kuva on otettu Kilmartin kylän tunnelmalliselta hautausmaalta alas laaksoon päin. Kuvassa näkyy vasemmalla rinteessä ihan kammottava ei-niin-tunnelmallinen avohakkuu, mutta kaipa se sadassa vuodessa kasvaa umpeen…

Vietimme monta tuntia koluten alueen esihistoriallisia ja historiallisia kohteita. Autolla (tai polkupyörällä) ehtii muutamassa tunnissa kiertää niin linnanrauniot, röykkiöhaudat, obeliskit kuin kuppikivetkin. Kilmartinin kierros kannattaa aloittaa Kilmartinin museosta, jossa on kattava esihistorianäyttely ja jossa saa hyvän käsityksen laakson merkittävyydestä eri aikoina.

Oman erikoisen lisänsä laaksokierrokseemme toi se, että nähtävästi Kilmartinin pronssikautinen kivikehä on yksi uuspakanoiden pyhätöistä ja kesäpäivänseisaus taitaa olla heille yksi vuoden tärkeimmistä (vai tärkein?) juhlista. Näimme siis juhannusaamuna laaksossa useampia erikoisia pyhiinvaeltajia, joista osa oli pukeutunut dramaattisiin viittoihin, osa taas poltti suitsukkeita kivikehän reunassa. Olisi varmaankin pitänyt olla liikenteessä auringon noustessa, ties millaiset bakkanaalit silloin on käynnissä. Stonehengellä Etelä-Englannissahan juhannuksena on kreisit bileet.

Mutta huonomminkin palvontapaikan voisi valita, Kilmartinin laakso on keskikesällä yltäkylläisen vehreä ja kaunis paikka. Kuljimme roikkuvien pilvien alla ja välillä pidimme sadetta puiden alla. Kilmartinin valo on keskikesällä hyvin värikylläistä ja se muistuu mieleeni, kun katson kuvia kasveista:

Jotenkin on huvittavaa, että kaikki Kilmartinin kiinnostavat “nähtävyydet” ovat kivestä, oli sitten kyse röykkiöhaudoista tai 1600- ja 1700-luvun hautakivistä Kilmartinin hautausmaalla:

…tai tuhansia vuosia vanhoista kuppikivistä:

… tai “standing stoneista”, jotka ovat kai pystykiviä suomeksi?

.. tai jopa 1500-luvun renessanssilinnan raunioista. Kilmartinin (Carnasserien) linnanraunioon pääsee kipuamaan rappusia ylös linnan ylimpään kerrokseen saakka: