Hitaasti, mutta varmasti

Itseasiassa Ginseng-takki ei ole ollut tekeillä vasta kuin puolitoista viikkoa, mutta aika tuntuu pitkältä, kun haluaisin takin käyttöön ihan heti

.

Erikoiset vanhat lasinapit ovat odottaneet oikeaa hetkeä ja vaatetta jo parisen vuotta. Nyt ne pääsevät takin etumukseen ja kalvosimiin. Vielä on neulottava noin 100 grammaa, sitten pääsen kiinnittelemään nappeja.

Aavisteluistani huolimatta takista ei tule napamallista, vaan lanka onkin yllättävän riittoisaa ainaoikeasta neuloksesta huolimatta. Hihoista ei luultavammin tule täyspitkiä, muttei se haittaa. 3/4-pituisilla hihoilla varustettu Pihlaja-takki on yksi lempparineuletakeistani. Toivon kovasti, että tämä takki miellyttää yhtä paljon, kunhan valmistuu. Vielä ei voi tietää. Ehkä pitää uhrata jotain neulonnan jumalattarelle. Kukakohan muuten olisi neulonnan jumalatar?

Olen jo Facebookin puolella hihkunut ja marmattanut uusimmasta hankinnastani. Onni pääsi vihdoin ansaitulle eläkkeelle, kun lauantaina hankin uuden kannettavan, Voiton.

Voitto on HP DV7-1110 ja omaa hienon kuvanlaadun ja äänentoiston. Voiton huonona puolena taasen on Vista, jonka seurauksena koneen avaaminen kestää noin 12 minuuttia, koska käyttis kovasti haluaa asennella kaikenlaista ja joka kerta epäonnistuu siinä. Selvitän ongelmaa. Muuten meillä on Voiton kanssa honeymoon menossa. Hyvä kuvan- ja äänenlaatu! Ihana näppis! Toimiva DVD-asema! Luksusta!:)

Vinkkinä vielä romanttisista tarinoista pitäville: Anttilassa on tällä hetkellä tarjouksessa kaksi aarretta: BBC:n tuoreet Kotiopettajattaren romaani – ja Järki ja tunteet -filmatisoinnit, yhteensä 20 euroa. Kotiopettajattaren romaanin Ruth Wilson on mielettömän hyvä Jane Eyrenä.

Continue Reading

Meemiä kaksin kappalein

Suden tulevat -blogin Sirenillä oli mielenkiintoinen meemi (jonka muuten oli aloittanut Alcinoe, mutten silloin meemiä napannut).

Mikä elokuvakohtaus voisi kuvata minua ja kokemuksiani?

Hassua on, että lähiviikkoina mielessä on pyörinyt usein Orlando-elokuvasta labyrinttikohtaus. Se on ehkä vähän dramaattinen, mutta niin olen varmaan minäkin (tai sitten en). Valitettavasti kohtaus ei avaudu, jos ei ole nähnyt koko elokuvaa. Suosittelen elokuvaa ja sen soundtrackia lämpimästi, kummatkin ovat upeita, varsinkin jos tällainen äänimaisema iskee.

Hurmaavan itsemurhan Brim taas meemittää seuraavalla tavalla:

Jos saisitte valita mitkä tahansa kasvot, niin kenen kasvot valitsisitte?

Ensimmäinen vastaus on tietysti omat kasvoni. Pidän itseriittoisuudessani perussuomalaisesta naamastani, vihreistä silmistä ja tummista kulmista, hymykuopista, isosta nenästä ja suusta. Tosin nenän vieressä oleva valtava finni voisi kadota jonnekin vaikka ihan heti.

Toinen valintani:

Voisin haluta näyttää Cate Blanchettilta, jumalaisen kauniilta näyttelijättäreltä, joka kuulemma hoitaa finninsä hammastahnalla. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla.

Continue Reading

Pikkutöitä

Viime aikoina opiskelu on antanut ihan tarpeeksi jännitystä. Siksi neuleet ovat tällaisia pikkutöitä. Tein perusranteenlämmittimet Juulin kehräämästä merinolangasta ja paksusta Pirkkalangasta.

Koska digidigi on edelleen hankkimatta, tv:n katselu loppui sitten viikonloppuna. Ajattelin viettää telkkarittoman kuukauden ja katsoa sitten josko sitä taikalaatikkoa tarvitsee ollenkaan. Eihän sieltä oikeasti kauheasti mitään tule, vaikka sitä taustalla auki usein pidänkin. Ehkä pitää ruveta kyldyyri-ihmiseksi ja alkaa kuunnella enemmän musiikkia ja äänikirjoja. Tai ehkä jopa lähteä pois kotoa jonnekin harrastamaan.

Viime viikolla katsomalla katsoin yhden ohjelman, vanhan suomileffan Kaikki rakastavat. Elokuva oli vielä viihdyttävämpi kuin muistin, mutta elokuvan ääniraita oli hävyttömän huono.

Joka tapauksessa Ansan pallokuviollinen kesämekko on elokuvassa ihana:

Vuoden 1935 kesämuoti oli todella pop. Aikamatkailua odotellessa…

Continue Reading

Visuaalisuudesta ja analyysin vaikeudesta

Annikki pohti de Beauvoirista ja Sartresta kertovaa leffaa omassa blogissaan. Olin unohtanut leffan kokonaan, vaikka ajattelin siitä kyllä kirjoittaa leffan katsottuani. Kiinnostukseni pariskuntaa kohtaan on täysin viihteellistä. Filosofia on mielestäni tylsää saivartelua (varsinkin 1900-luvun filosofia) ja Sartren ja de Beauvoirin ajatukset minua eivät kiinnosta lainkaan. Mutta kuten kaikki perusuteliaat ihmiset, olen kiinnostunut erikoisemmista ihmissuhteista ja näistä kuuluisimpia varmaan on Sartren ja de Beauvoirin monimutkainen suhde.

Joka tapauksessa, Annikki kirjoitti blogissaan elokuvasta hyvin eri sävyyn kuin itse olin ajatellut. Havahduin taas ajattelemaan sitä, kuinka lähestyn kaikkea estetiikan kannalta: Minusta elokuvan arvo oli lähinnä sen kauneus. Se oli sikermä kauniita hoikkia ihmisiä, vaatteita ja interiöörejä. Elokuva olisi voinut olla Noa Noan vaatekatalogi. Elokuva tarinana ei hämmentänyt minua lainkaan, pariskunnan säntäilyt olivat minulle ennestään tuttuja de Beauvoirin päiväkirjojen perusteella. Minun on vaikeaa ajatella, että kumpikaan olisi suhteessa alistanut toista: kumpikin oli vapaita lähtemään ja aloittamaan porvarillisen

(tuo sana aina naurattaa) yksiavioisen suhteen toisaalla. En ymmärrä ylipäätään, että miten ulkopuolisena voisi tuomita jonkin ihmissuhteen luonteen.

De Beauvoirin päiväkirjat ovat muuten mainiota ajankuvaa, ne kertovat hämmentävän vähän naisen filosofisesta ajattelusta (hyvähyvä!). Sen sijaan ne nostavat esiin itsetietoisen, melkeinpä itserakkaan naisen. Toinen moniosainen elämänkerta, jota voin suositella, on Aino Kallaksen muistelmat. Kallas vasta itsetietoinen nainen olikin.

Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että minusta ei ole tarpeellista kaivaa korkeampia teemoja ja arvoja tarinoista, minulle riittää se pinta. Toisaalta en oikein usko, että olen edes kykeneväinen syvempään analyysiin. Lukiossa inhosin äidinkielentunneilla tehtäviä analyyseja. En nähnyt pintaa syvemmälle, en, vaikka tarinan syvin merkitys minulle selitettiin. Tällä hetkellä gradun suhteen olen huolissani juuri samasta asiasta: Mitä jos en näe aineistossa muuta kuin ne asiat, jotka siinä faktisesti ovat? Mitä tapahtuu, jos analyysissa en näekään salattuja merkityksiä, jotka aineistossa tulisi nähdä? Mistä nousevat teemat ja yleisemmät abstraktit tasot? Minulle on sanottu, että kunhan aineistoa tarpeeksi tutkii, niin kyllä ne sieltä nousevat. Onko se aivan varmaa? Ainakaan tähän mennessä en ole kokenut suurta ahaa-elämystä.

Ylipäätään abstraktit asiat hermostuttavat minua. Jotenkin ajattelen, että konkreettiset (esineen muodossa olevat) asiat näyttäytyvät meille kaikille samalla tavalla, vaikka niin ei tietenkään ole. Minä näen aivan eri asioita esimerkiksi 1700-luvun säätyläisnaisen puvussa kuin joku autonasentaja. Toisaalta autonasentaja näkee perus-Corollassa paljon muutakin, kuin että se on vain auto.

Olen aina ollut hyvin visuaalispainotteinen, varmaankin liiaksikin. Saatan muistaa, mitä ihmisillä on ollut juhlissa päällään muutama vuosi sitten, elokuvista muistan puvustuksen, mutta en juonta. Tärkeät tapahtumat muistan esineiden kautta: muistan mitä siipalla oli päällään, kun tapasimme ensimmäisen kerran (en usko, että hän itse muistaa).

Myös edellä mainittu elokuva jäi minulle mieleen kuvina: de Beauvoirin hiuslaitteet (jotka olivat muuten hieman erilaisia hän todellisuudessa käytti), hotellihuoneiden sisustukset, uimapuvut. Elokuvan kulkua muuttamaton pieni yksityiskohta häiritsi minua suuresti: Sartren rakastajattarella oli modernit alusvaatteet, vaikka 1940-luvun loppupuolella alusvaatteet olivat aivan erilaisia kuin nykyään.

(tässä kohtaa ajatuspaussi)

Toisaalta, onko väärää tapaa tulkita elokuvaa tai kertomusta, olenko tyhmempi kuin muut, jos vain katselen elokuvaa, enkä ymmärrä tai edes näe sen ylempää abstraktia merkitystä? Löytyykö tarinan todellinen

merkitys ja teema jostain pinnan alta? Eikö elokuva ole myös se, mitä todella me näemme? Kasvattaako syvempien teemojen näkeminen ja ymmärtäminen jotenkin ihmisenä, vai mikä niiden näkemisen arvo on?

No nyt tämä meni ihme filosofoinniksi. Menen filosofoimaan neuletyöni kanssa.

Onpa muuten upea kuu taivaalla.

Continue Reading

Pettymys

Kun on odottanut leffaa teattereihin tulevaksi kuukausitolkulla ja leffa osoittautuukin totaaliseksi flopiksi, ei voi muuta kuin nauraa. Loistava Elizabeth sai jatko-osan Elizabeth: The Golden Age, joka olisi kannattanut jättää tekemättä.

Kuvittelin, että elokuva ei voi olla muuta kuin hyvä, onhan pääosissa Cate Blanchett ja 1500-luvun upea puvustus. Mutta ei. Ensimmäiset puoli tuntia oli varsin viihdyttävää (ah, Cate ja puvut!), mutta upea pukudraama alkoi vaivihkaa saada sentimentaalisen ihmissuhdedraamailun ja eeppisen fantasian piirteitä. Viimeinen puolituntinen olikin sitten ihan hirveää myötähäpeää. Täytyy myöntää, että vähän hirvitti nähdessäni muutama viikko sitten elokuvan julisteen. Siinä Cate on jonkinlainen haarniska päällään punaiset kutrit valloillaan kuin joku Jeanne d’Arc. Oikeastaan taistelukohtaukseen olisi sopinut lohikäärme tai pari. Sen verran fantsua se oli.

Mutta muuten elokuvan puvustus oli hieno. Ei ehkä täysin historiallinen, mutta ainakin minun hyväksyntäni se sai. Voi kun tuollaisia pukuja voisi joskus mallailla päälleen!

Mutta ensimmäinen Elizabeth vuodelta 1998 kannattaa ehdottomasti katsoa. Se on elokuva, jossa eleettömästi kuvataan dramaattisiakin tapahtumia, koko elokuva (valaistus, kuvakulmat, värit) on esteettisesti todella hieno. Ja Cate on ihana nuori kuningatar.

Continue Reading

Elokuvista

Kuluneen viikon aikana olen katsonut viisi elokuvaa. Siis todella katsonut, en vain silmäillyt, niinkuin yleensä teen.

Orlando oli yhtä hyvä kuin muistinkin. Unenomainen ja kaunis kuvaus, kauniit puvut ja ihana Tilda Swinton tekevät leffasta ehdottoman suosikkileffani. Swintonin tyyli näytellä puree; pidän kovasti naisen eleettömästä tavasta ilmaista tunteitaan. Miinuspisteitä dvd-julkaisu saa roimasti siitä, että kansikuvassa on tapahtuma, joka leimaa elokuvan petipuuhaus -elokuvaksi, vaikka kyseinen kohtaus kestää noin viisi sekuntia.

Cyrano de Bergerac oli uusi tuttavuus, sain elokuvan joululahjaksi. Mukava perinteinen seikkailuelokuva, jossa siinäkin on kauniita vaatteita ja dialogi toimii runomitassa. Ikävä kyllä suomennos ei tietenkään pääse samoihin mittoihin, kun alkuperäinen ranskalainen runomitta. Elokuvan loppu oli vähän no-no tällaiselle onnellisten loppujen rakastajalle.

Amélie tuli tv:stä joulupäivänä ja olihan se pakko katsoa, vaikka elokuva löytyy myös dvd:llä. Laskujeni mukaan olen nyt nähnyt Amélie’n 17 kertaa. Jos pitäisi valita elokuva, jossa haluaisi elää, niin minulle se olisi varmasti Amélie.

Sain Piano-dvd:n joululahjaksi, edellisestä katselukerrasta on ainakin viisi vuotta. Piano oli edelleen yhtä hyvä, mutta elokuvakokemusta häiritsi se, että en saanut katsoa elokuvaa rauhassa yksin. Elokuvan musiikki on kaunis, visuaalisesti elokuva on kaunis, itse kertomus on kaunis. Ai miten niin pidän vain kauniista elokuvista?!

Huomasin vasta näitä elokuvia listatessani, että suosikkielokuvissani päähenkilöt ovat aina naisia. Kai se on aivan luonnollista, kun on itsekin nainen. Pidän onnellisista elokuvista, minusta tragedia ei ole mitenkään ylevää. Onnelliset elokuvat ovat parasta todellisuuspakoa. Huomiseksi minulla on katsottavaksi vielä yksi lempielokuvistani: Klaus Härön hieno Näkymätön Elina.

Olin eilen pitkästä aikaa ihan teatterissa katsomassa elokuvaa, perinteiseksi suvun jouluelokuvaksi oli tällä kertaa valittu Suden arvoitus. Kyseinen elokuva on lastenelokuva ja sellaiseksi aivan hyvä. MUTTA susia elokuvassa olisi voinut näkyä enemmän ja elokuvasta olisi voinut saada mielekkäämmän, jos näyttelijöiksi ei olisi taas kerran valittu Suomen tunnetuimpia näyttelijöitä. Piruako se Peter Franzén joka elokuvassa tekee?! Lisäpisteitä elokuva saa upeasta luontokuvauksesta, sudenpennuista repuissa ja noitamaisesta Morganin Lailasta, joka värjää kasviväreillä ja neuloo Sirkka Könösmäisiä paitoja. Lailan rooliin olisi kuitenkin voitu valita joku muu kuin Vuokko Hovatta, jonka näyttelijänlahjat eivät riitä mystisen noitamaisen lapinnaisen kuvaamiseen. Tuli ikävä Mirjami Kuosmasta.

Tällaista tällä kertaa. Luvassa täällä vielä tänään: Tämän vuoden käsityösaldo.

Continue Reading