Kuluneen vuoden aikana olen joutunut paljon miettimään sitä, mitä oikeastaan elämältäni haluan. Paljosta pohtimisesta huolimatta olen edelleen aika hukassa. Takaraivossa tikittää ajatus, etten osaa mitään hyödyllistä (kaikenlaista kivaa kyllä, mutten hyödyllistä). Ammatillinen identiteettini on hukassa. Tilanne olisi helpompi, jos edes tietäisin, mitä oikeastaan haluaisin “aikuisena” tehdä.
Toisaalta olen etuoikeutettu: minulla on aikaa miettiä. Yksinäisenä naisihmisenä tulen toimeen vähällä. Voin valita itse miten ja millaista työtä teen. Asun pienessä yksiössä, kuljen kävellen ja yleisillä kulkuneuvoilla, pidän yksinkertaisesta ruuasta ja nyt päällä on lisäksi Garderoobi kierrättäen -projekti. En kuluta paljoa, enkä haaveile mistään erikoisesta.
Haluaisin sellaisen kokopäivätyön, josta olisin oikeasti innoissani. Että työpaikkaa hakiessani todella haluaisin kyseisen työn. Että töihin olisi kiva lähteä aamulla. Että palkalla tulisi toimeen. Ehkä vain olen utopisti.
En kuitenkaan ole toimeton, vaikkei minulla kokopäivätyötä olekaan. Tänään on tiedossa ompelemisen ja pyykkäämisen lisäksi omenahillon ja -piirakan tekemistä. Ilahduin kauheasti, kun tuttu tarjosi minulle kassillista suomalaisia hillo-omenoita. Mukana oli myös syömäomenoita, jotka kuvissa poseeraavat lauantaina kirpparilta eurolla ostamani lautasen päällä.
