Aamujen kulku määräytyy aivan sen mukaan millaisesta unesta on herännyt. Suurimpana osana aamuista en muista näkemiäni unia lainkaan. Useimpina aamuina kun muistan herään epämääräiseen kauhun ja surun tunteeseen.
Viime yönä näin unta, että Sampsa oli lähtenyt ulkoimaille johonkin kauas, ja en saanut häneen yhteyttä millään. Lisäksi näin unta äitini äidistä, joka on ollut manan majoilla jo kuutisen vuotta. Olen alkanut nähdä unia mummistani vasta parisen vuotta sitten. Unissa mummini on reipas ja sen ikäinen kuin kuollessaan oli, minä taas “oikean ikäinen”. Unissa usein yritän selvittää asioita mummini kanssa. Herätessäni näistä unista olen aina aivan järkyttävän surullinen.
Mummini kuolema on suurimpia surun aiheita tähän astisessa elämässäni, kuolemaan ei voinut varautua, se tuli kovin yllättäen. Toisaalta kun ihminen kuolee 81-vuotiaana, ei kuolemaa voi pitää yllätyksenä, äkkinäistä kuolemaa kylläkin.
Jaksan tarinoida mummistani kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Mummini kertoi minulle paljon tarinoita omasta elämästään, mutta vasta jälkikäteen olen tajunnut kuinka paljon jäi kertomatta. Olen todella vihainen itselleni, että en udellut enempää esimerkiksi arkielämästä 1930-luvun Viipurissa. Toisaalta olen todella onnellinen, että meillä oli niin välittömät välit mummini kanssa. Pitkälti häneltä minä imin innostukseni käsitöihin. Ennen mummini hautajaisia itkin sitä, että hän ei ikinä opettanut minulle vetoketjun ompelemista, vaan kommentti oli aina “seuraavalla kerralla sitten”. Tämä kommentti kertoo mielestäni hyvin siitä, kuinka asioita aina lykätään eteenpäin, vaikka niihin pitäisi tarttua heti. Ihmiselämän rajallisuutta ei tajuta. Jälkeenpäin sitten itketään. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: nykyään osaan vetoketjun ompelemisen, niin piilovetoketjun kuin tavallisenkin.