Fiktiosta faktaa?

Ihmisten usko kirjoitettua sanaa kohtaan tuntuu olevan valtava. Fakta ja fiktio sekoittuu helposti, kun se on kirjoitettu ja varsinkin painettu paperille. Liza Marklundin kahdesta romaanista on noussut hirveä haloo, koska kirjailijatar on tunnustanut, ettei kyse ole tositarinasta, vaikka niin on kuulemma aikaisemmin sanonut.

En tiedä onko Marklund todella ennen antanut haastatteluissa ymmärtää, että kyse on tositarinasta, koska en ole kirjailijan uraa saati haastatteluja sen enempää seurannut. Minusta kuitenkin on lähinnä kummallista, että kun kyse on romaanista

, miten jollekin voi jäädä sellainen kuva, että kyse olisi muuta kuin kaunokirjallisuutta. Olen lukenut kummatkin kyseessä olevat kirjat ja minulle ei tullut mieleenkään ajatella niitä faktana juuri siksi, että ne olivat romaaneja. Sanat “tarina on totta” jossain takakannessa eivät silloin merkitse yhtään mitään.

Myönnän, että joskus minullekin fiktio tekee tepposet. Historiallisia, mutta realistisia romaaneja lukiessa minun täytyy välillä muistuttaa itselleni, että kyse todella on fiktiosta. Esimerkiksi Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja pari viikkoa sitten lukemani Raija Orasen Fanny houkuttelevat tuttujen Helsinki- ja tapahtumakuvauksiensa avulla uskomaan, että kyse on todellisesta tarinasta. Olo on ristiriitainen: kun tunnistaa olemassa olevia faktoja, mutta samalla tietää, että osa henkilöistä ja melkein kaikkien henkilöiden toiminta on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Hassu esimerkki faktan ja fiktion sekoittumisesta on Anna Kortelaisen syytä. Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

on nähtävästi nostanut ihmisten mieliin elävän kuvan Albert Edelfeltin rakastajattaresta, vaikka ei ole olemassa mitään virallisia aikalaisdokumentteja Edelfeltin naissuhteista pariisilaiskokettien kanssa. Kuitenkin yhtäkkiä ihmiset puhuvatkin “siitä Edelfeltin rakastajattaresta”.

Toisaalta tuon käsityksen luomisessa osasyyllinen on kirjan kustantaja. Tammen sivuilla kun lukee: “Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina oli ilmestyessään yksi median eniten noteeraamista ja kiitetyimmistä tietokirjoista”. Tajuan kyllä, miksi tuossa yhteydessä käytetään sanaa tietokirja. Onhan Kortelainen nivonut omaan salapoliisimaiseen selvitystyöhönsä paljon faktaa mikrohistorian keinoin esimerkiksi ranskalaisesta yhteiskunnasta 1800-luvun loppupuolella. Kuitenkin kirjan Virginie, joka on tarinan alku, loppu ja tarkoitus, on fiktiota eli eiköhän oikea nimitys teokselle kuitenkin olisi romaani.

Tällä hetkellä minulla on lukemisen alla Kortelaisen väitöskirja, Albert Edelfeltin fantasmagoria: nainen, “Japani”, tavaratalo. Fanitan Kortelaisen tyyliä kirjoittaa, hänen tuottamansa tieteellinenkin teksti on helposti luettavaa, soljuvaa ja lennokasta. Suosittelen kaikkia Kortelaisen teoksia, shoppaileville naisille erityisesti Päivä naisten paratiisissa on hyödyllinen, sen jälkeen shoppailuaan voi perustella kulttuurihistoriallisilla syillä.;)

You may also like

8 Comments

  1. No joo. Just tän takia on hyvä että lapsille opetetaan nykyään koulussa että vaikka oliskin mustaa valkosella niin se ei välttämättä oo faktaa. Nykysellään kirjoja vaan lukee se sukupolvi jolle ei oo näitä asioita opetettu (ja ilmeisesti kaikille se ei ole itsestäänselvyys). Kuinka moni elikään siinä uskossa että Da Vinci-koodi on totta alusta loppuun..? Huok.

  2. Medialukutaitoa pitäisi selvästi opettaa vielä aikuisillekin. Uskoisin, että tuollainen “faktaa ja fiktiota ja vähän vielä tilastotietoa päälle” -kirjallisuus vain tulee lisääntymään.Ja mitä, eikö Da Vinci -koodi paljastanutkaan oikeaa vaiettua salaisuutta?!;)

  3. Epäilen, että kyseessä on yksinkertaisesti kustantajan markkinointitemppu: näin saadaan maksimaalinen julkisuus “Uhattujen pojan” tarinalle…Uhatuissa esitetty tarina on niin tuttu jokaiselle perheväkivallan kanssa tekemisissä olevalle/olleelle, että se valitettavasti on totta vaikka tarina olisikin fiktiota…

  4. Ehkä kyse ei olekaan medialukutaidosta vaan yleisestä moraalin ja lainkuuliaisuuden rapautumisesta?Kyse ei ole siitä, pitäisikö markkinointiin ja mainoksiin luottaa, vaan siitä, pitäisikö niihin voida tiettyyn rajaan asti luottaa. Kyllä minun mielestäni pitää lähteä siitä, että mikäli jotain mainoksessa kerrotaan, sen on oltava totta edes jotenkin puolikierosti tulkittuna. Sen sijaan suoranainen valehtelu ja huijaus (esim. tulkinta “tositarina” = puuttuva välilyönti + “tarina on todellinen eli siis olemassa”) on eri asia. Eikös tästä ole ihan lakikin? (Näin ne kuolleet kirjaimet syntyvät.)Olisi muuten jännä käydä purkamassa kauppa valheellisen mainonnan perusteella. Luvattu ominaisuushan (tositarina) jo kirjailijan omien sanojen perusteellakin kirjasta selkeästi puuttuu!Ei tosin taida onnistua suomennoksen kanssa, jossa uutisen mukaan ilmausta on nähdäkseni lievennetty, vaan pitää käyttää tuota alkuperäiskielistä..

  5. Puikkomaisteri, hyvinkin saattaa olla markkinointitemppu. Tottakai perheväkivalta on totta ja siitä kärsii moni tälläkin sekunnilla. Mutta se ei mielestäni liity mitenkään pohdintaan siitä, voidaanko olettaa romaanin tarinan olevan totta vai ei.Anonyymi, en tiedä onko yleinen moraali tai totuudessapysyminen mihinkään vähentynyt. Ehkä kyse on vain erilaisesta maailmasta kuin ennen?Itse lähden siitä, että kyllä lukijalla on vastuu ymmärtää, että romaani on romaani. Se ei ole tieto- vaan kaunokirjallisuutta. En osaa sanoa, mitä laki asiasta sanoo, käytän vain omaa järkeäni. Mainonta ja kirjojen takakansitekstit taitavat puhua usein eri kieltä kuin itse kirjan tosiasiallinen sisältö.

  6. Muistan joskus vuosia sitten kun luin kirjan Geishan muistelmat. Kirjan kansitekstin perusteella pidin kertomusta totena ja oikeasti tapahtuneena. Olin myöskin tilannut kirjan siksi että kirjakerhon kuvauksesta sai sen käsityksen. Tunsin itseni huijatuksi kun kävi ilmi että kirja ei suinkaan ollut tositarina, korkeintaan todenperäisillä yksityiskohdilla höystetty sepite. Tämä tapahtui siis vuosia ennenkuin kirjasta tehtiin elokuva.Minusta on kyllä pahasti yleisön älykkyyden aliarvioimista se että markkinamiehet yrittävät tehdä ovelin sanakääntein fiktiosta totta. Medialukutaitoa tai ei, kyllä minusta pitää tiettyyn pisteeseen asti voida luottaa lukemaansa. Aletaan liikkua vaarallisilla rajoilla. Pitääkö kohta alkaa epäillä jo uutisiakin? Tiedätte varmaan miten kävi kun Maailmojen sotaa esitettiin kuunnelmana radiossa ensimmäistä kertaa?

  7. Yllättävän moni aikuisista tosiaan tuntuu olettavan, että kaikki kirjoitettu teksti on absoluuttista totuutta.. Itse taistelen faktan ja fiktion erottamisessa kun luen elämäkertoja, joissa vaikkapa satoja vuosia sitten eläneen ihmisen elämää ruoditaan ja kuvaillaan hänen tunteitaan “joita hän todennäköisesti koki…” ElinaU, en ole ennemmin kommentoinut kenenkään blogia, ja pahoittelen, että joudun tekemään sen anonyyminä (noviisi blogimaailmassa), mutta kiitos sinulle piristävästä ja hauskasta blogista. Kättesi jälkiä on ilo ihailla.

  8. Rhia, itse suhtaudun hyvin epäillen kaikenlaisiin elämänkertoihin ja varsinkin omaelämänkertoihin. Tuohon Geisha-juttuun en oikein osaa ottaa kantaa, kun en yhtään mitään siitä tiedä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että joku moraali mainosmiehilläkin pitäisi olla. Usein ei tunnu olevan.Anonyymi, jotenkin juuri tuollaiset jutut minuakin puistattavat elämänkerroissa. Eli kirjoittaja menee jotenkin henkilön nahkoihin ja yrittää analysoida toisen (pääsisäisiä) kokemuksia. Esim. ylistämäni Kortelaisen kirjoittaman kirja L. Onervasta on lähinnä piinallinen mielestäni.Kivaa, että päätit kommentoida! Jos ajattelit kommentoida jatkossakin, niin kannattanee valita jonkinlainen nimimerkki, että pikkuhiljaa sinulle muodostuu oma kommentoijaidentiteetti, vaikket omaa blogia pitäisikään.

Leave a Reply to Sini Cancel reply

Your email address will not be published.