Annikki pohti de Beauvoirista ja Sartresta kertovaa leffaa omassa blogissaan. Olin unohtanut leffan kokonaan, vaikka ajattelin siitä kyllä kirjoittaa leffan katsottuani. Kiinnostukseni pariskuntaa kohtaan on täysin viihteellistä. Filosofia on mielestäni tylsää saivartelua (varsinkin 1900-luvun filosofia) ja Sartren ja de Beauvoirin ajatukset minua eivät kiinnosta lainkaan. Mutta kuten kaikki perusuteliaat ihmiset, olen kiinnostunut erikoisemmista ihmissuhteista ja näistä kuuluisimpia varmaan on Sartren ja de Beauvoirin monimutkainen suhde.
Joka tapauksessa, Annikki kirjoitti blogissaan elokuvasta hyvin eri sävyyn kuin itse olin ajatellut. Havahduin taas ajattelemaan sitä, kuinka lähestyn kaikkea estetiikan kannalta: Minusta elokuvan arvo oli lähinnä sen kauneus. Se oli sikermä kauniita hoikkia ihmisiä, vaatteita ja interiöörejä. Elokuva olisi voinut olla Noa Noan vaatekatalogi. Elokuva tarinana ei hämmentänyt minua lainkaan, pariskunnan säntäilyt olivat minulle ennestään tuttuja de Beauvoirin päiväkirjojen perusteella. Minun on vaikeaa ajatella, että kumpikaan olisi suhteessa alistanut toista: kumpikin oli vapaita lähtemään ja aloittamaan porvarillisen
(tuo sana aina naurattaa) yksiavioisen suhteen toisaalla. En ymmärrä ylipäätään, että miten ulkopuolisena voisi tuomita jonkin ihmissuhteen luonteen.
De Beauvoirin päiväkirjat ovat muuten mainiota ajankuvaa, ne kertovat hämmentävän vähän naisen filosofisesta ajattelusta (hyvähyvä!). Sen sijaan ne nostavat esiin itsetietoisen, melkeinpä itserakkaan naisen. Toinen moniosainen elämänkerta, jota voin suositella, on Aino Kallaksen muistelmat. Kallas vasta itsetietoinen nainen olikin.
Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että minusta ei ole tarpeellista kaivaa korkeampia teemoja ja arvoja tarinoista, minulle riittää se pinta. Toisaalta en oikein usko, että olen edes kykeneväinen syvempään analyysiin. Lukiossa inhosin äidinkielentunneilla tehtäviä analyyseja. En nähnyt pintaa syvemmälle, en, vaikka tarinan syvin merkitys minulle selitettiin. Tällä hetkellä gradun suhteen olen huolissani juuri samasta asiasta: Mitä jos en näe aineistossa muuta kuin ne asiat, jotka siinä faktisesti ovat? Mitä tapahtuu, jos analyysissa en näekään salattuja merkityksiä, jotka aineistossa tulisi nähdä? Mistä nousevat teemat ja yleisemmät abstraktit tasot? Minulle on sanottu, että kunhan aineistoa tarpeeksi tutkii, niin kyllä ne sieltä nousevat. Onko se aivan varmaa? Ainakaan tähän mennessä en ole kokenut suurta ahaa-elämystä.
Ylipäätään abstraktit asiat hermostuttavat minua. Jotenkin ajattelen, että konkreettiset (esineen muodossa olevat) asiat näyttäytyvät meille kaikille samalla tavalla, vaikka niin ei tietenkään ole. Minä näen aivan eri asioita esimerkiksi 1700-luvun säätyläisnaisen puvussa kuin joku autonasentaja. Toisaalta autonasentaja näkee perus-Corollassa paljon muutakin, kuin että se on vain auto.
Olen aina ollut hyvin visuaalispainotteinen, varmaankin liiaksikin. Saatan muistaa, mitä ihmisillä on ollut juhlissa päällään muutama vuosi sitten, elokuvista muistan puvustuksen, mutta en juonta. Tärkeät tapahtumat muistan esineiden kautta: muistan mitä siipalla oli päällään, kun tapasimme ensimmäisen kerran (en usko, että hän itse muistaa).
Myös edellä mainittu elokuva jäi minulle mieleen kuvina: de Beauvoirin hiuslaitteet (jotka olivat muuten hieman erilaisia hän todellisuudessa käytti), hotellihuoneiden sisustukset, uimapuvut. Elokuvan kulkua muuttamaton pieni yksityiskohta häiritsi minua suuresti: Sartren rakastajattarella oli modernit alusvaatteet, vaikka 1940-luvun loppupuolella alusvaatteet olivat aivan erilaisia kuin nykyään.
(tässä kohtaa ajatuspaussi)
Toisaalta, onko väärää tapaa tulkita elokuvaa tai kertomusta, olenko tyhmempi kuin muut, jos vain katselen elokuvaa, enkä ymmärrä tai edes näe sen ylempää abstraktia merkitystä? Löytyykö tarinan todellinen
merkitys ja teema jostain pinnan alta? Eikö elokuva ole myös se, mitä todella me näemme? Kasvattaako syvempien teemojen näkeminen ja ymmärtäminen jotenkin ihmisenä, vai mikä niiden näkemisen arvo on?
No nyt tämä meni ihme filosofoinniksi. Menen filosofoimaan neuletyöni kanssa.
Onpa muuten upea kuu taivaalla.
10 Comments
Voi ihanaa, en olekaan ainoa ihminen maailmassa joka ei jaksa filosofiaa ja niitä _syvällisiä_ ja nimenomaan abstrakteja pohdintoja! Nimim. teen väitöskirjaa 2000 sitten kuolleista huor…prostituoiduista, kun meidän laitoksellamme voisi tutkia esimerkiksi joidenkin henkevien raamatuntekstien tulkinta- ja vaikutushistorioita.
Ihanaa, kohtalontoveri!Tuo on kyllä mukavan maanläheinen vai pitäisikö sanoa ihmisläheinen väikkärin aihe.:)Mä en tiedä puuttuuko multa joka filosofisen abstraktin ajattelun mahdollistava geeni, kun välillä vain on niin tyhmä olo. Välillä vähän epäilyttää, että abstraktit mallit on keksitty vain minun pääni menoksi.
Teepä palvelus: katso Big Lebowski -leffa ja analysoi se blogissasi. Ja nimenomaan vaatteiden kannalta!
Aa, en ole itse lukenut Sartrea, enkä de Beauvoiria ollenkaan, joten minkäänlainen taustatieto ei päässyt minun elokuvaelämystä häiritsemään. Elokuvan hahmona Simone oli niin surullinen ja takertunut Sartreen, en oikeasta elämästä tiedä.Mutta siksi jätinkin siihen takaportin. Saatan nyt ehkä kuitenkin lukea ne päiväkirjat ihan uteliaisuudesta. :)PS. Analyysiaineet olivat arvatenkin lukiossa minulle ne helpoimmat. :D
Kervå, hah, katsoin ihan uteliaisuuttani juonen IMDB:sta. Ei IHAN vaikuta mun tyyliseltä leffalta. Juonikuvaus ei luvannut hyvää. Mutta jos saan leffan DVD:llä kätöseeni, lupaan sen katsoa ja analysoida.:)Myönnän, leffat voivat olla hyviä, vaikka niissä ei koketeerattaisikaan historiallisissa puvuissa. Apocalypse Now ja Full Metal Jacket ovat ovat tästä hyviä esimerkkejä. Vaikkakin, onhan noissakin tietynlaisia periodipukuja.Tuli muuten mieleen se, että nykyään (onkohan tää jo post-postmodernia aikaa?) kauneus on sisältönä aivan aliarvostettua. Kauneus on aina pintaa ja tärkein ja aidoin tuntuu aina löytyvän jonkun ryönän alta. Vrt. jos taide on nykyään vain kaunista, niin se ei ole taidetta, siinä ei ole sisältöä. Kysyisin vain, että miten niin ei ole? Eikö kauneus ole arvo sinänsä? Hemmetti, mä elän NIIN väärässä ajassa, iik mulla on varmaan sartrelainen eksistentiaalinen kriisi!Annikki, mä en jotenkin kokenut elokuvan Simonea surulliseksi, enemmänkin eksyksissä olevaksi. Nainen oli omillaan toimeen tuleva, menestyvä, fiksu ja kaunis, eikä siltikään ei oikein tiennyt, että mitä tahtoo.Suosittelen niitä päiväkirjoja, lähtevät ihan lapsuudesta.Mulle taas “yllättäen” mielipideaineet olivat niitä helppoja. Analyysiaineissa taas kaivoin jostain aina teemaksi muutoksen: Se kun tuntuu olevan pohjavireenä tarinassa kuin tarinassa.
Niitä ihmisiä, jotka arvostavat pintaa, kutsutaan luonnontieteilijöiksi. He eivät voi tehdä päätelmiä ellei ole olemassa konkreettisia todisteita (tässä tarkoitan konkreettisella myös sellaista, jonka vain jokin mittalaite voi havaita). Tätä periaatetta noudattamalla voi saada hyvän humanistisen tutkielman aikaan, syvällisen sijaan ylistesana on silloin kuitenkin analyyttinen.Löydät varmasti oman tapasi kirjoittaa gradu, turha siitä on mitään mörköä tehdä.
Hoh, vastustan syvästi moista arviota.Tuollaista ihmistä ei sanota luonnontieteilijäksi, vaan insinööriksi. :P
Hö, etkö tajua mitä menetät kun et analysoi tarinoita? Otetaan vaikka Petteri Kaniini. Marxilaisen tulkinnan mukaan Petteri on köyhä työläinen, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin varastaa herra Vänskän puutarhasta porkkana. Herra Vänskä taas on paha kapitalisti, joka mieluummin tappaisi köyhän työläisen kuin jakaisi yltäkylläisyydestään nälkäisille.No en minäkään kyllä jaksa filosofiaa. Toisaalta, jos se on jonkun mielestä kivaa niin siitä vaan. Ärsyttää vaan kun alkavat keuhkota, ettei suunnilleen voi olla olemassa jollei tunne filosofiaa. Sartre ja Beauvoir ovat mielestäni oikeita tylsimyksiä, vaikka olenkin lukenut paljon Simonen romaaneja ja päiväkirjoja. Tuollaiset jutut kuin modernit alusvaatteet historiallisessa leffassa ärsyttävät minua tosi paljon, jopa se jos esim edvardiaanisesta ajasta kertovassa leffassa näkyy, ettei naisilla ole korsettia vaan nykyajan rintsikat, siis näkyy vaatteiden läpi. Merchant & Ivoryn leffoissa näyttää jopa olevan oikeaoppiset korsetit, vaikkei niitä näytetä. En kyllä ole pukuhistorian asiantuntija, mutta jotain on jäänyt mieleen.
Nuoska, tuo kuvaa minua aika hyvin, minusta kaikki pitäisi pystyä todentamaan. Humanistisissa tieteissä ärsyttää välillä se mutu-tieto, joka verhotaan tieteelliseen muotoon. Nyt tulee varmaan huutia…Annikki, minusta tuo on aivan toimiva jaottelu. Tai siihen on helppo samaistua.Matroskin, no tuollaiset allegoriat ovat aina hauskoja. Leffapuvustuksen taso on (onneksi!) noussut aika mukavasti elokuvien budjettien nousun ansiosta.
Filosofioinnista en tiedä hölökäsen pölläystä, mutta seuraan hauskaa blogiasi ihan vaan huvikseni ja joskus eläkepäivinäni teen tuollaisia huiveja itelleni, mut siihen on vielä aikaa….:D