Viime lauantainen Kulutusjuhla ry:n järjestämä piknik on saanut huvittavan paljon huomiota, tosin aivan eri asian tiimoilta, kuin etukäteen ajattelin. Tämän päivän Hesarissa oli juttua siitä (en ole itse asiassa paperiversiota itse edes nähnyt, kun minulle ei Hesari tule [nettiversio]), miten poliisi keskeytti idyllisen parkkipaikkapiknikkimme kesken kaiken. On epäselvää, rikoimmeko jotain lakia vai emme, asiaa selvitetään parhaillaan. Mutta tarkoituksena ei siis ollut tehdä mitään rikollista.

Ikävä kyllä piknikin keskeytyminen poliisin toimesta on saanut pääosan piknikkiä käsiteltäessä, vaikka näin ei tietenkään ollut tarkoitus. Kulutusjuhlan tavoitteena oli järjestää hyväntuulinen piknik, jonka ideana oli pohtia autoilun ja ihmisen suhdetta kaupunkitilassa sekä herätellä ihmisiä ajattelemaan auton käytön tarpeellisuutta ja kyseenalaistamaan, että onko kaupunkirakenteen muokkaaminen autojen ehdoilla järkevää.

Itse tiedostan olevani onnellisessa asemassa: Helsingin kantakaupungissa asuva lapseton nainen ei tarvitse autoa yhtään mihinkään. Fillarilla ja julkisella liikenteellä pääsee kun tarvitsee ja kokopäivätöissä käyvänä minulla on myös varaa taksiinkin silloin tällöin. Olen autoton ja ajokortiton omasta tahdostani.

Tajuan, että kaikki eivät ole samassa tilanteessa minun kanssani. Mutta sitä en ymmärrä, miksei kaupunkirakennetta Helsingissä automaattisesti suunnitella tiiviiksi ja palveluita helpommin saavutettavaksi. Matti Vanhasen ”hajakeskitetty himmelimalli” aiheuttaa minussa vilunväreitä. Kliseisesti sanottuna minusta kaupunkien pitäisi olla ihmisen kokoisia. Palveluiden pitäisi olla saavutettavissa helposti, kävellen tai pyöräillen. Siitä hyötyisivät kaikki.

Ihmiset viihtyvät ja haluavat asua erilaisissa ympäristöissä. Kyselyiden mukaan suuri osa suomalaisista tosiaan haluaisi sen omakotitalon järven rannalta koivumetsän katveesta. Minua aina mietityttää, ketä nuo ihmiset ovat, koska omassa tuttavapiirissäni ei heitä ole. Toisenlaisesta kysynnästä kertoo myös se, että kiinteistöjen hinnat Helsingin kantakaupungin alueella ovat korkeat. Joidenkin ihmisten täytyy siis todella rakastaa tätä kivierämaata, koska he vapaaehtoisesti tunkevat asumaan tänne kylmään ja kovaan kaupunkiin ja maksavat vielä itsensä kipeäksi siitä ilosta.

Minä olen yksi heistä. Rakastan Vallilaa, vilkasliikenteistä Mäkelänkatua ja sieltä kantautuvaan raitiovaunujen kirskuntaa. Minusta on hienoa, että samassa korttelissa on videovuokraamo irtokarkkilaareineen ja lähipitseria, aivan vierestä löytyy myös kioski, apteekki, lähikauppa ja monta muuta palvelua. Minusta on ihanaa puikahtaa ulko-ovesta kadulle jolla kulkee ihmisiä. On mieletöntä, että baariin voi kipaista lähikortteliin tai jos ihan hurjaksi heittäytyy, 15 minuutissa kirmaa omin pikku-jaloin Kallion puolelle baariin. Töihin hurautan pyörällä alle 20 minuutissa, keskustaan  tai toiselle puolelle kantakaupunkia 15 minuutissa.

Minä olen urbaani eläin. Meitä on paljon ja meidät tulee ottaa huomioon kaupunkia suunniteltaessa.

P.S. Vallilan Nuorisojärjestöön voi liittyä Facebookissa.