Mielenkiintoisin uusi blogituttavuus on minuakin yliopistolla opettaneen käsityötieteilijä Miia Collanuksen Tavan takaa.
Vaikka itse ajelehdin (tai purjehdin?) yhä kauemmaksi opettajuudesta ja käsityötieteestä, ovat Collanuksen tekstit virkistäviä ja hyvin muotoiltuina herättävät ajatuksia. Postaus kokeilevasta käsityöilmaisusta on niin totta:
Koulukäsityön pitäisi olla kulttuurikasvatusta, jonka erityisyys on materiaalisen kulttuurin näkökulmassa. Käsityön tekeminenhän ei ole mitään teknistä puikkojen heilutusta (se on myös sitä), vaan maailman materialisointia, pohdiskelua, kannanottoa ja kokeilua. Jossa pitäisi sallia ns. epäonnistuminen.
Itse olen monesti pohtinut miksei koulukässä ole nykyään jotain ihan jotain muuta kuin mitä se tällä hetkellä yleensä on? Mahdollisuuksia olisi niin paljon! Suomessa kenenkään ei tarvitse enää tehdä tarpeeseen vaatteita tai muita tuotteita, vaan niitä tehdään tai ainakin pitäisi tehdä siksi, että niiden valmistaminen tuottaa mielihyvää ja siinä samalla niiden tulisi olla tarpeellisia.
Kuitenkin yleisesti ajatellaan, että yläkoulun tekstiilityöntunnit läpikäytyään oppilaalla tulisi olla hanskassa sukkien neulominen ja vaatteiden ompeleminen, vaikka opetussuunnitelman sisältö on oikeasti hyvin väljä. Erilaiset tuotteiden valmistamiseen tähtäävät tekniikat mielletään jonkilaisiksi kansalaistaidoiksi, vaikka todellisuudessa harvalla nuo taidot kuitenkaan peruskoulun jälkeen ovat hallussa.
Koulukäsityön sisällöt ajatellaan edelleen prosessi/produkti -asteikolla. Vaikkei lopullisella tuotteella ole enää (onneksi!) niin suurta merkitystä, on painopiste osalta siirtynyt produktista prosessiin ja oman oppimisen reflektointiin. Sen sijaan, että huomio kiinnittyisi ympäröivään maailmaa, kiintopiste on edelleen pelkästään oma toiminta.
Mihin ovat jäänyt vastuulliseksi kuluttajaksi oppiminen, tutustuminen materiaaliseen maailmaan, arkipäivän esineisiin ja kulutusvalintoihin? Näitä asioita pohdittaessa käsityö opetusaineena olisi aitiopaikalla! Kulttuuri- ja muotoilukasvatus, joissa edellä mainittuihin asioihin paneudutaan, pitäisi saada paljon tärkeämmäksi osaksi käsityökasvatusta tai pikemminkin käsityökasvatusta pitäisi tehdä kulttuuri- ja muotoilukasvatuksen näkökulmasta.
Nyt tulee järisyttävä paljastus: en välittänyt koulukässästä itse aikoinani ollenkaan, mutta rakastin kuvataidekoulua! Kuvataidekoulussa työskentely oli paljon vapaampaa, mutta työskentely oli kuitenkin tietyllä tavalla tavoitteellista ja tuloksia syntyi joka tapauksessa. Uskoisin, että tapani työskennellä, katsoa, kokeilla ja protoilla käsitöiden parissa on aika pitkälle peräisin Vantaan kuvataidekoulusta.
Se käsityöstä tällä kertaa.
***
Huomenna on tiedossa Arabianranta-Toukola-Vanhakaupunki -kaupunginosayhdistyksen kierrätystapahtuma ja piipahdus työasioissa LankaMaailma Nordian Neuletapaamisessa, jossa en olekaan ennen käynyt. Liikkuminen tottakai tapahtuu fillarilla, kun on luvattu nättiä ilmaa. Luvassa on siis paljon kivaa!
14 Comments
Koulukässä on kuin koululiikunta: villasukkaa ja coopperin testiä :(
Tuollaisia kokemuksia on valitettavan paljon.:/
Pidän lankakauppaa Salossa ja asiakkaana on myös kaupungin yläasteiden kässäopeja. Mulla on se käsitys, että ainakin Salossa tavoitteena on onnistumisen kokemukset ja kässätöiden hauskuus opetussuunnitelmia unohtamatta!
Olen usein miettinyt, että miksi koulussa ei voitaisi esitellä hieman laajemmin mitä KAIKKEA onkaan mahdollista tehdä. Ketä kiinnostaa neuloa tylsä tavissukka tylsästä langasta, sen sijaan jos vähän esitellään vaihtoehtoja, voi kipinä syttyäkin.Eilen pohdittiin veljeni kanssa, että kaikissa luovissa aineissa pitäisi lopettaa arvostelu numeroilla, vaan opettaa ennemminkin ajankäytönhallintaa, olisi tietyt tehtävät mitkä pitää tehdä, ja vain suullisessa palautteessa käytäisiin läpi miten hyvä/huono tuote sitten on.Mä inhosin kässää, koska luokalla oli muutama sellainen jotka olivat jo tehneet kaikenlaista, ja opettaja uhrasi kaiken aikansa heidän höösäämiseen…ja inhosin jo silloin sitä että on pakko tehdä patalappu, vaikka ei mitään sillä tekisi. mitä väliä mitä virkkaat, kunhan virkkaat!Olikohan tässä päätä tai häntää.. en ole vielä saanut riittävästi aamukahvia :D
Minäkään en tykännyt koulun käsityöstä. Open lellikkejä olivat superneulojat, jotka tekivät alta aikayksikön virheettömän sukkaparin. Inhosin tehdä samaa kuin muut: tismalleen samanlaisen yöpaidan, college-puseron ja niin edelleen, jopa samoista kankaista.
Totta, tärkeimmäksi nousee aina se päämäärä, josta saa arvosanan. Olisinpa koulussa jo tuntenut iloa, että saan juosta, vaikken koskaan pääsisi nopeimpana perille, ja että voin tehdä käsillä, vaikkei koskaan tulisi parasta tuotosta tai edes valmista.
Alakoulun opena olen paljolti samaa mieltä siinä, että käsityönopetuksen tulisi korostaa käsitöiden luovuus- ja mielihyväntuottamispuolta perustaitojen opettamisen ohella. Pikkukoululaisille neulan ja koukun käytön harjoittelu harjoittaa myös esim. kirjoittamisessa tarvittavaa hienomotoriikkaa. Ja toisaalta ilman perustekniikoiden opettelua käsitöiden tekeminenkin on vaikeaa. Alaluokkalaisilla ei (onneksi) ole vielä sellaista itsekritiikkiä, joka estäisi heitä toteuttamasta villejäkään ideoitaan kunhan siihen antaa mahdollisuuden. Isossa luokassa tuskin on mahdollista antaa kunkin tehdä omia hommiaan mutta työn eriyttämisen salliminen kullekin mieluisaksi lisää motivaatiota tehdä käsitöitä. Koulussa käytetään yleensä kaupasta ostettua materiaalia mutta missään ei kielletä kierrätysmateriaalien käyttöä. Tosin sellainen vaatii open viitseliäisyyttä. Tai organisointikykyä.Mukavatkin kokemukset käsityötunnilla voi latistaa kuitenkin arviointi. Se pitäisi poistaa kokonaan!!!
Oli kiva tavata LankamaailmaNordiassa. Pari kuvaa laitoin blogiini http://tiinas.vuodatus.net/blog/1965566.
Olipas mukava lukea sinun pohdintaa koulukäsityöstä. Itse tein pari vuotta sitten gradun käsityön merkityksistä yläkouluikäisille. Valitettavan paljon heidän kommenteistaan nousi esille juuri se, että opettaja sanelee hyvin pitkälti sen, mitä tuotteita tehdään. Gradua tekiessä tuli kyllä moneen kertaan mieleen, että mitä merkitystä sillä koulukässällä nyt ylipäätään on. Ohjaajamme oli tosin sitä mieltä, että käsityö ei ylipäätään ole kouluaine. Toisaalta ymmärrän hänen näkemyksensä mutta onneksi asiasta voidaan olla myös eri mieltä.
Susu, tottakai opettajat yrittävät tehdä tunneista ja oppimisesta mahdollisimman mielekkäitä ja varmaan suuri osa siinä onnistuukin. Enemmän kritisoin opetussisältöjä ja niiden vastaamista nykyajan tarpeisiin.Susanna, itse olen pohtinut ihan samaa “tavissukka-asiaa” (pohdin jo ennen opiskelua, sen aikana ja nyt, vaikken opettajana toimikaan), enkä vieläkään osaa vastata tuohon. Ajatukseni ovat hyvin teoreettisia, kun käytännön opettajakokemusta peruskoulusta minulla on todella vähän. Numeroarvostelua ymmärtääkseni perustellaan sillä, että sillä tavoin taide- ja taitoaineet ovat samalla viivalla muiden aineiden kanssa, eivätkä lapsipuolen asemassa.Matroskin, taito- ja taideaineista “suosikkijärjestelmät” varmaankin nousevat aika helposti esiin, toivon, että nykypäivänä tilanne on hieman eri.Alcinoe, koulu on sitä mitä se on. Vaikka kuinka hoettaisiin, että tekeminen on tärkeintä, ei se todellisuudessa sitä ole. En edes aloita liikuntatuntimuistoistani.Tuija, Kommenttisi on täyttä totta, aikaresurssit loppuvat usein kesken mahdollisimman yksilöllisen opettamisen järjestämiseksi. Oma kirjoitukseni oli aika sekava, kun en edes jaksanut lukea sitä toiseen kertaa läpi, mutta pointtinani oli ehkä enemmän koko käsityöopetuksen kaipaama muutos. Opetuksen näkökulma pitäisi muuttaa enemmän kulttuuri- ja muotoilukasvatuslähtöisemmäksi tekstiilitekniikoiden opettelun sijaan, vaikka tekniikat ovat tottakai myös tärkeitä! Pohdin, että olisiko kuitenkin tärkeämpää opettaa esim. perusneulontatekniikkaa ja sen lisäksi tiedonhankintamenetelmiä mieluummin kuin villasukkaparin neulomista? KristiinaS, niin oli! Nähdään kuukauden päästä uudelleen, silloin vietänkin hieman pidemmän aikaa paikalla KIP-päivän merkeissä, en vain piipahpa.Kaisa, mielekkäiden yksilöllisten opetuskokonaisuuksien rakentaminen vaatisi yhtenä tärkeänä osana oppilaiden uudenlaista aktivoimista esimerkiksi itsenäiseen tiedonhankintaan. Oman pienen otokseni mukaan opetustekniikoita on varmaan yhtä paljon kuin opettajia. Olen tavannut kumpaakin ääripäätä, joukkoon mahtuu onneksi ihanan innostavia ja rohkaiseviakin opettajia. Itse olen tietenkin sitä mieltä, että käsityö (kuten kaikki taide- ja taitoaineet) ovat tärkeä osa perusopetusta. Sisällöissä ja näkökulmissa on vain viilaamista, kuten on varmaan myös muissa aineissa.
Olisi kiva jos voisit edistää asiaamme blogissasi:Perinteinen idyllisen Puu-Vallilan pihakirpputori sunnuntaina 7.6. klo 10-15, tervetuloa!
Terve Elina! Mielenkiintoisia ovat aatoksesi. Ajattelen, että vaikka käsityönopetuksessa kiinnitetäänkin yhä enemmän huomiota prosessiin, on useimmiten tavoitteena tehdä henkilökohtainen tuote ja oppimistavoitteena on tiettyjen tekniikoiden hallitseminen. Eli ollaan kuitenkin tuote- ja tekniikkakeskeisiä. Siitä aiheutuu sitten ressiä, että pitäisi pystyä opettamaan tietyt tekniikat lyhyessä ajassa. Kun sitten mietitään, miten päästäisiin eroon siitä että ei kaikkien tarvitse tehdä samanlaista, on ope pulassa koska se ei ehdi neuvoa kaikkia eri tuotteita tekeviä…Kulttuuri- ja muotoilukasvatusnäkökulma voisi auttaa pääsemään näistä paineista eroon. Minusta tämä näkökulma ei mitenkään sulkisi tekniikoita ja tuotteita pois, mutta tulokulma käsityöhön olisi toinen. Parhaimmillaan se toisi syvyyttä ja merkityksellisyyttä käsityönopetukselle. Miten tärkeää olisi, että koulussa olisi paikkoja, jossa tutustutaan erilaisiin tietämisen tapoihin. Käsityössä ehkä materiaaliseen kulttuurin ja materiaaliseen itseilmaisuun. Itseen erityisenä, muihin erityisinä. Voi kun koulussa olisi paikkoja ihmettelylle! (myös yliopistolla…) Nyt on muuten oiva aika kehitellä uusia tulevaisuuksia, kun opetussuunnitelmia ollaan uusimassa. Tätä varten Minna Matinlauri ja Sirpa Tammisuo ovat avanneet bloginkin, jossa tosin on vielä melkomoisen hiljaista:http://kasityotaidontulevaisuus.blogspot.com/PS. minäkin inhosin peruskoulussa käsityönopetusta – en siis käsityötä vaan sitä miten sitä opetettiin.
Miia, juuri sinun ensimmäinen kappaleesi on se, joka kaikille (minullekin) tulee mieleen koulukässästä. Käsityötä (ja miksei muitakin taideaineita) pitäisi alkaa katsoa aivan uudesta näkökulmasta.Itse kun en toimi opettajana, tämä nyt on vähän tällaista katsomosta huutelua. Ehkä ajatukset kuitenkin jalostuvat jossain vaiheessa salonkikelpoisemmiksi kuin tässä postauksessani (joka on myös järjettömän huonoa suomea).
Käsityön opetusta kritisoidaan ja monella tuntuu olevan huonoja muistoja koulukäsityöstä. Olkoonpa näkökulma mikä tahansa, niin minä ainakin pidän tärkeänä perustekniikoiden osaamista. Asioiden oppiminen ei ole helppoa, varsinkaan aineessa, josssa harjaantumisella on suuri merkitys. Vaikea tehdä suunnittelemaansa vaatetta, jos ei tiedä kaavoista mitään. Tai kaavamuuntelusta. Mittatarkistuksista. Sillä se tekemisen into ainakin menee, kun töistä ei tule sellaisia kuin haluaa. Muutoksia varmaan tarvitaan, mutta käsityön opetus on suurimpien haasteiden edessä siksi, että nuorten motoriset perustaidot alkavat olla todella vaatimattomia. Monipuolinen harjaantuminen puuttuu. En millään halua muuttaa käsityön opetusta mukavaksi askartelunomaiseksi hupailuksi. Anteeksi sekava sepustus. On yö.